Kotona

Pääsin tänään kotiin. Hoitokokouksessa ei ollut mitään ongelmia, kaikki olivat yksimielisiä kotiinlähdöstä. Tällä kertaa lähtö ei ollut ihan niin kauheaa. Ei se ollut oikeastaan yhtään ikävää. Aurinko paistaa - monessakin mielessä. Minusta nimittäin tuntuu että ole paranemaan päin. Mieliala on noussut kuin Hornet-hävittäjä ja ääni- ja näköharhat kadonneet kuin puhelinpylväät. Tiedän, käytän mahtavia vertauskuvia. Ainoa pilvi horisontissa on flunssa, joka minuun iski, kun nukuin ikkuna auki osastolla.

Sairaslomalla olen sunnuntaihin asti ja sitten kouluun. Jännittää vähän, kun on ollut niin pitkään pois... JESTAS! Melkein kaksi kuukautta! Mutta onneksi mulla on kavereita. Lisäksi viikonlopuksi on ohjelmaa, menen äidin ja apinan kanssa lapsi- & pienoismalli- & lemmikkimessuille lauantaina. Menen sinne kuolaamaan matelijoita... Ja sunnuntaina on estekisat tallilla. Lisäksi ajattelin käydä Seppälässä ja kirjastossa jossain vaiheessa.

Pärjäilkää ja nauttikaa auringosta!

Vieläkin osastolla.

Eilen oli hoitokokous, ja olin varautunut siihen, että pääsisin kotiin, kamatkin olin jo pakannut. Mutta kyllä alkoikin kokous mahtavasti. Äiti rupesi paasaamaan, että jos rupean leikkimään lääkkeiden kanssa kotona niin sitten mä meen kyllä suoraan johonkin lastenkotiin ja kaikkea mahdollista siitä miten en tee kotona mitään ja sitten se rähjäsi että mitä paskaa mä olen kertonut jos meillä on muka niin surkeat kotiolot. En paljoa kokouksesta muista, vain sen että meen pe-su lomalle.

Olo on tuntunut viime aikoina ihan hyvältä, mutta kokouksen stressi romahdutti taas vaihteeksi olon. Otin Temestaa tarvittavana ja torkuskelin. Seroquel prolon vaihdettiin tavalliseen, ei niin pitkävaikutteiseen, mutta kumma kyllä, nukuin paremmin.

Eipä muuta, Kellokoski kuittaa. Viikonloppuna laitan varmaan kuvia tänne.

ps. käykää katsomassa toinen blogini, www.ruusunpunainenpilvilinna.blogspot.com

Uusi alku

Aion aloittaa uuden elämän. Elämän, josta nautin. Rupean suhtautumaan asioihin positiivisesti.

Tiedän ettei se käy hetkessä, joudun tekemään paljon töitä psykologin ja itseni kanssa. Mutta kunhan haluan onnistua, pystyn kyllä siihen.

Pääsen ehkä keskiviikkona pois täältä. Silloin perustan uuden blogin. Mutta älkää huoliko, en unohda tätäkään; angstaan tänne ja pidän toisen blogini ruusunpunaisena pilvilinnana, jossa kaikki on hyvin. Sillä sellainen minä olen: annan mielelläni itsestäni positiivisen kuvan, jotta ihmisten ei tarvitse sääliä minua ja ahdistua angstiteksteistäni. Tätä jos lukee, niin tekee sen omalla vastuullaan.

Tämä oli vaan pikapäivitys koulun koneelta. Pärjäilkää!

Ps. Perhekotiuhka on peruutettu.

Painu maailma vittuun!

Olen kotilomalla. Olisi parempi etten olisi sittenkään tullut. Kukaan ei ymmärrä mua. Kaikki vaan saarnaa ja valittaa ja haukkuu. Käytiin mummolla, niin eiköhän puheeksi tullut minä. Se miten en siedä pikkuvelipuoltani ja läskiä isäpuoltani. Miten vaadin liikaa. Miten en osaa arvostaa mitään. Miten en tee kotona mitään. Kuinka vittuuntunut olen. Kuinka minun pitää joko sopeutua kotielämään tai, kuten äiti ilmeisesti toivoo, mennä johonkin lastenkotiin.



En tarvitse muita ihmisiä. En niin pitkään, kun minulla on Irvis ja Katariina. Ja oma huumeeton huumeeni. Voin paeta omaan Ihmemaahani, pieneen pilvilinnaani, Muumilaaksooni, psykedeeliseen maailmaani, Mariskan ja huumeeni turvin.



Mummo suuttuu ja huutaa, että saas nähdä, olivatko tässä sitten meidän hyvästit. Turha odottaa että saan enää mitään, eikä tule varmasti katsomaan. Huudan itkuisesti: Ei tarvitsekaan, en halua sinua sinne saarnaamaan. Juoksen rappuset alas ja mietin itsemurhaa Raamattu kädessä. Avaan kerrostalon ulko-oven ja harpon autolle. Äiti avaa ovet. Istumme ihan hiljaa koko matkan kotiin.



Voin lähteä täältä perhekotiin tai minne äiti minut sitten haluaakaan. Menen minne tahansa, jotta pääsen kauas porukoista, jotka eivät ymmärrä mistään mitään. Odotan osastolle pääsyä, jotta näen taas maailman ihanimman pojan. Ei, haluan sittenkin vajota psykedeeliseen Ihmemaahani, istua sienen alle ja haistattaa maailmalle vitut.



Radiosta tulee Lady Gagan Bad Romance. Upea nainen ja upea biisi. Mesetän bestikseni kanssa. Hän on järkyttynyt. Mietin, miksi elämäni onkaan niin paskaa. No, ehkä siihen on joku syy. Ehkä olen ollut niin hirveä. Ehkä Jumala koettelee minua.



"Welcome to my life/you see it's not easy". Sunrise Avenue, Welcome to my life.




Paskaa pääsiäistä kaikille.

Pikapäivitys

Olen sairaalakoulun koneella, joten nyt on aikaa tehdä minipäivitys.

Osasto siis kutsui. Syynä itsemurhayritys. Tullut n. miljoona oiretta lisää, mm. näkö-ja kuuloharhoja(ääni päässä) sekä väliaikaista kontrollin menettämistä(tämä ja äänet syynä itsariyritykseen). Nyt syön Seroquelia, psykoosilääke, jonka pitäisi auttaa vaan eipä ole auttanut. Lisäksi odotan paikkaa tutkimus-ja hoito-osastolle, jossa tulee parin kuukauden keikka. Jipii.

Olen lihonnut varmaan miljoona kiloa, koska en pääse ulos ilman vanhempia ja olen syönyt ihan sikana karkkia. Jee.

Ja pisteenä iin päälle, EN PÄÄSE RATSASTAMAAN!!!! Saatanan helvetin perkeleen vittu! "Ettet vaan tee itelles mitään siellä, ku ne hevoset on niin isoja eläimiä". JOO VITUSTI KIITOS, HEVOSET OLI AINOO MITÄ MULLA ON!!! Anteeksi capsin raiskaus.

Paskaaks tässä kunhan läjässä pysyy. Ja vitut. PÄIN HELVETTIÄ MENEE!

Hyvää päivänjatkoa. ...kele.

Osastolla. Taas.

Kellokoski kutsui.

Warning: osastouhka!

Saattaapi olla tääs lähtö osastolle. Yritin myöhään yöllä, kai jo tän päivän puolella itsaria. Kippasin lääkkeitä kitaan, mutta ilmeisesti säälittävän vähän, koska ainoat reaktiot olivat valtava väsymys(liikaa melatoniinia) ja aamulla kouristukset, pahoinvointi ja näköharhat.

Olen menossa äitin kanssa myöhemmin sairaalaan tai johonkin terveyskeskukseen, ja ehkä siitä suoraan jollekin osastolle, joko tänne kotikaupungin nuorten psykiatriselle osastolle tai Kellikselle.

Sellaista paskaa tänään.

Käytämme jälleen Fuck You!-nappulaa.

Kukaan ei enää vie sinua minulta, rakkaani.

Seuraava on suora lainaus elisestä päiväkirjakirjoituksestani.

Olen pohtinut suhdettani laihtumiseen, anoreksiaan/syömishäiriöön ja pro-anailuun sekä miettinyt, miten nämä liittyvät minuun. Ja tämä on tosi: haluan laihtua. Haluan takaisin sen kaiken, mikä mulla oli ennen kuin kaikki tuli ilmi. Mutta en tavoittele anoreksiaa, sillä se on sairaus siinä missä syöpä, masennus ja reumakin. En halunnut reumaa enkä masista, joten en halua anoreksiaakaan. Ei siis ole pelkoa pro-anailusta. Mutta kukaan ei enää vie multa laihdutusta. Kukaan ei vie multa mun rakasta. Mulle ei aiheuteta enää sitä pahaa oloa kun silloin, kun aloitin ravintoterapian. Kukaan ei enää vahingoita mua. Ei, kun mulla on mun rakas vieressä. Mä en sorru. Mun rakkaus estää sen. Musta tulee yhtä laiha kuin mun rakkaasta. Kukaan ei enää erota, ja me astutaan yhdessä paratiisiin. Mä lupaan sen. Enkä mä petä mun rakasta. Me ei kuolla koskaan.

Tällaista siis päässäni pyöri eilen, kun Suomi sai pronssia naisten hiihtoviestissä. Siltä varalta, että joku ei tajunnut, mun rakas ei ole siis kukaan fyysinen ihminen. Mutta mun mielessä hän on elävämpi kuin kukaan.

Tältä me ehkä näytettäisiin.

Pahoittelen muuten sangen outoja tekstivärejä...

Kalkkitabletti kurkussa kiinni part 49

Näin pääsi taas aamulla käymään. Vaikka pureskelin sen penteleen tabletin, niin eiköhän siitä joku pala jäänyt kurkkuun kiinni ja kiusasi siinä puoli päivää.

Nyt se vaaka on ihan varmasti paskana: olen muka laihtunut taas 100 g, eli paino on nyt tasan 41 kg ja BMI 17. Voiko muka pitää paikkansa?! Toisaalta kun ajatteli järjellä, niin sain kyllä eilen kulutettua kaikki syömäni kalorit. Tästä päivästä en tiedä, olen kyllä kävellyt tosi paljon mutta saattaa olla että olen vetänyt liikaa karkkia, tosin sellaisia suolaisia lakuja joissa ei ole paljon kaloreita. Lisäksi join tänään kupin kaakaota ja söin suklaa-pähkinäkeksin. Toisaalta olen kävellyt tänään ihan sikana. Pitää vaan toivoa että olen saanut ne kalorit kulutettua.

Lupasin sitä filosofiaa, mutta mun pitää miettiä vielä vähän tarkemmin asiaa, kirjoitan sitä vähän myöhemmin.

On se muuten jännä, miten kevät tuo heti hyvää oloa mukanaan. Kuulin tänään ensimmäisten lintujen laulavan, näin räystäiltä tippuvat vedet ja ensimmäiset kuivat läntit asvaltissa. Toisaalta poikkeuksellisen hyvä mieleni saattaa johtua laihtumisesta. Psykologikin huomasi piristymiseni. Enhän voinut tietenkään sanoa, että se johtuu laihtumisesta. Kusetin vaan että ei, en enää vammaa syömisen kanssa. Kaikki haluaa vaan viedä multa mun kontrollointikeinon pois eikä en ymmärrä, miten ne satuttaa mua.

Siihen loppui tää postaus.

Armotonta kusestusta ravintoterapeutilla ja laskettelua

Tänään oli siis ravintoterapetti. Unelmatapaus olisi ollut: "Joo, syön ihan normaalisti, kaikki on hyvin, hyviä jatkoja ja toivottavasti ei enää nähdä". Mutta ei, täri teurassianlihottaja kyseli kaiken mahdollisen maan ja taivaan väliltä, KUTEN syönkä perheen kanssa yhdessä ja saanko vanhemmilta tarpeeksi huomiota, syönkö jälikruokia, minkälainen on normaali ruokapäivä jne. jne. Kusetin vaan armottomasti, että juu syön normaalisti, juu syön sitä ja tätä, juu syön jälkkäreitä, ei, en tunne syyllistyyttä syömisesta etc. Lopuksi sovittiin, että käyn ennen kesää vielä kerran ja sitten katsotaan jatkoa. Livahdin kuitenkin sieltä vailla epäilyksen häivää laihdutuksen uudelleen aloittamisesta.

Tänään olin naapurin kanssa laskettelemassa. Voitin lopulta itseni ja uskaltauduin aika jyrkkään mäkeen(ai helppo vai? Ja paskan marjat ja mansikat!), enkä kaatunut kun kerran! Opin jopa käyttämään ankkurihissiä! Toivon, että laskettelu ja tämän päivän minimaalinen kävely kuluttivat kaksi KitKat-patukkaa. Olen syönyt tänään: seitsemän tai kahdeksan pinaattilettua + hilloa, ne kaksi KitKattia ja puoli kupillista kasvissosekeittoa, jossa on vaan vähän kaloreita.

Mun vaaka on varmaan paskana: olen muka laihtunut 200 g viimeisimmänstä punnituksesta, vaikka olen syönyt ihan HILLITTÖMÄSTI karkkia eilen ja toissapäivänä(oltiin Tallinnan-risteilyllä). En ymmärrä, miten olisin muka voinut laihtua?

Huomenna(tai milloin nyt pääsenkään seuraavan kerran koneelle) on sitten luvassa vähän filosofiaa. En lupaa mitään kovin kummoista, mutta kuitenkin.

Hyviä uutisia!

Olen *laihtunut* aika hyvin, kun paino oli osastolla 43,3, niin tänään 41,3! Olen nyt nestepaastolla, koska ollaan lähdössä taas vaihteeksi risteilylle tallinnaan, plääh... Mä en ymmärrä, mikä risteilybuumi meiän porukoilla oikein on! Laivalla on kuulemma uima-allas, mutta en mä kehtaa mennä mursuilemaan sinne, oikea traanitynnyri, ihrakasa... Niin, eli siis nestepaastolla koska ei ikinä voi tietää, mitä laivalla tulee taas vastaan. Olen positiivisesti yllättynyt siitä, ettei ole nälkä. Olen juonut jo reilu sata kaloria, suurin osa tuli mehusta jota ilman en saa kalkkitablettia alas. Äsken join piimää, vatsan täytteeksi. Ihme että laihduin eilisestä vielä, vaikka söin ainakin 1000 kcal... Olipas lauseet sekavassa järjestyksessä. :S

Sain muuten lauantaina laskettelukamat! :O Olen menossa keskiviikkona naapurin kanssa rinteeseen. Pitää vaan toivoa että polvi kestää, paskoin sen talviliikuntapäivänä rinteessä...

Nyt ei inspaa kirjoittaa enempää, mutta laitan uuden äänestyksen pystyyn, käykäähän ilmaisemassa mielipiteenne! ;)

Urheilua ja kipeitä polvia

Olen urheillut oikein urakalla eilen ja tänään. Meillä oli eilen koulussa talviurheilupäivä, ja minä olin menossa laskettelemaan, klups... Kaverini opetti minua kädestä pitäen, ihan kirjaimellisesti... Kun hän sitten päästi irti, en tietenkään uskaltanut enää kääntyä vaan yritin aurata koko mäen alas. Lähestyin sitten erittäin uhkaavasti hyppyriä ja heiluin samalla suksilla edestakaisin, koska laskettelumonoillahan ei PERIAATTEESSA voi kaatua eteen eikä taaksepäin. Mutta minä todistin tämän perättömäksi ja humpsahdin hankeen puolessavälissä hyppyriä x-asentoon. Suksi lähti jalasta ja paskoin varmaan oikean jalan polvesta jotain, koska se on perhanan kipeä. Mutta se olikin ainoa kerta kun kaaduin! Opin aika äkkiä ja vauhtikin kasvoi. Nyt hurahdin lajiin ihan täysillä!

Tänään oli koulussa hiihtoa. Ei mitään muuta vikaa kuin a)jouduin hiihtämään yksin b)sattui muutama navigointivirhe ja c)suksi luisti liian hyvin.

No tässä on nää urheilut.

Hyvää ystävänpäivää

Niin, tänään on se maaginen 14. päivä, ystävänpäivä. Miks mä en ole viettämässä sitä jossain kavereiden kanssa? Kaverini ovat kuulemma huolissaan minusta. Miksi en silti muista heitä, ennen kuin he jollain tavalla ilmoittavat olemassaolostaan? Ainoa, jonka oikeasti muistan, on paras ystäväni. Bestikseni, jolta sain äsken niin mieltä lämmittävän viestin.


"Vooi, tää taulu on ihana! Kiitoskiitoskiitos! <3"


Maalasin siis hänelle taulun ystävänpäivälahjaksi osaston kuviksentunnilla. En nyt kyllä tiedä, siitä ei tullut niin hyvä kuin olisin halunnut, mutta ei voi mitään.





Mietin, miksi bestikseni tuntuu oikeastaan ainoalta ystävältäni ja kaveriltani, vaikka minulla on useita hyviä kavereita ja pari ystävääkin luokaltani, joukossa myös poikia? Miksi olen niin välinpitämätön heitä kohtaan? Miksi iloitsin bestikseni puolesta täysin rinnoin, kun hän pääsi Green Dayn konserttiin, mutta en sen kummemmin kun toinen ystäväni sai mopokortin? Eivätkö "vain" viisi ja puoli vuotta kestänet ystävyyssuhteet muka paina vaa'assa yhtään? Miksi se on vain se koko elämäni ajan kestänyt ystävyys, joka enää merkitsee jotain täällä kylmässä maailmassa? Ja mistä helvetistä tämä äkillinen syvällisyys nyt tuli?

Ps. Kiinnostaako ketään nähdä kuvaa minusta? Toiveiden mukaan voin joko paljastaa kasvonii tai olla paljastamatta...

Aivoista löytyi kuin löytyikin älykästä elämää...

Tai älykkyydestä nyt tiedä, mutta elämää ainakin. Kävin nimittäin tänään aivosähkökäyrässä. Ihan vaan että varmistetaan, ettei nykimiset johdu mistään neurologisesta tai ole epileptistä. Upsis juu, en olekaan kertonut teille uusimmasta, ilmeisesti ahdistuksesta johtuvasta oireestani, lihasten nykimisestä. Simppeli homma, pääasiassa keskivartalon lihakset nytkähtelee hallitsemattomasti, saattaa olla vaan yksittäinen nykäys tai raju kohtaus, kestää hekten tai tunnin, jäädä siihen yhteen kertaan tai uusiutua, 20 sekunnin tai puolen tunnin välein. Tällaista kivaa tänään.

Mutta se aivosähkökäyrämittaus eli EEG. Päähän laitettiin hieno pipo joka oli täynnä erilaisia antureita(jotka täytettiin jollain geelillä, yäks...) vai mitäs ne nyt sitten ikinä ovatkaan, samoin korvien taakse jollain liimalla kiinni. Sitten sängylle makaamaan ja rinnan ympärille vyö hengityksen mittaamiseksi ja kämmenselkiin anturit pulssin mittaamista varten. Siinä sitten pötköteltiin ja katseltiin vilkkuvia valoja "välkkymisherkkyyden mittaamiseksi". Sitten sai olla silmät kiinni ja puhallella kolmen minuutin ajan. Ja eiköhän vaan se nykiminenkin sitten alkanut. Lääkäri vaan paikalle, koska kukaan lääkäri ei ollut nykimistä aiemmin nähnyt. Siinä sitten tehtiin kaikkia taivutustestejä ynnä muuta. Lopputulos: saattaa olla ahdistuksesta ja jännityksestä johtuvaa, epätavallista pakko-oireilua. Jipii.

No eipä tässä muuta, tänään ratsastus ja toivon hartaasti että saisin lempparini!

Yleistä pohdiskelua

Kävin tänään kallonkutistajalla, jossa pohdittiin, mistä alamäki on voinut alkaa. Voisipa olla vaikka tuo valtava vaatimustasoni ja paineet, jotka olen itse itselleni asettanut. Seuraavilla kerroilla olisi tarkoitus pohtia, miten pystyisin olemaan armollisempi itselleni ja kenties mistä täydellisyyden tavoitteluni voisi johtua. Mene ja tiedä.

Olen miettinyt, pitäisikö minun aloittaa laihdutus uudestaan. Nyt tulee joku ja kiljaisee: "V!tun pro-ana!" Siitä ei nyt kuitenkaan ole kyse. En halua tietoisesti sairastua anoreksiaan, haluan vaan laihtua. Löytää kontrollin. Päästä eroon jälleen näkyviin tulleesta pömppömahasta. Tulla taas entiseksi itsekseni. Nätiksi. Maailmastani tulisi edes vähän mukavampi, jos voisin katsoa itseäni tyytyväisenä peilistä ja sanoa: "No ainakin olen laiha".

Aloitin tänään sen valokuvajutun tekemisen ottamalla pari kuvaa. No sillähän ollaankin jo pitkällä...

Tää nyt oli aika turha postaus.

Ai niin, sain tänään mummoltani etukäteisystävänpäivälahjan: uuden päiväkirjan! Voin ottaa siitäkin kuvan... Vanha olikin jo täynnä Kellokoski-aikaa.

I'm back. Olen selkä.

Mä pääsin eilen pois osastolta. Nyt on jotenki tosi tyhjä olo. Vaikka sellanenhan mulla on ollut jo pitkään. Mutta sellanen tavallaan haikea. Osastolla oli jotenkin... turvallista. Kun oli paljon ihmisiä ympärillä, ihmisiä joilla on samanlaisia ongelmia ja ihmisiä, jotka ymmärtävät näitä ongelmia. Sai jutella asioista hoitajien kanssa, jos halusi. Tai sai vaan olla ja hautautua ongelmineen ihan yksin ihanaan punaiseen nojatuoliin tai sohvan nurkkaan, ruskean viltin alle. Sai jutella toisten potilaiden kanssa ihan niitä näitä. Tai sitten voi vetäytyä omaan huoneeseen(toivoen, että kämppis ei ole siellä) ja kuunnella musiikkia MP3-soittimesta ja itkeä omaa paskuuttaan. Kirjoittaa päiväkirjaa ja toivoa että kuolisi, ja suunnitella sitä, miten pääsee hengestään, joko osastolla tai sitten kotona.

Ruokailukaan ei ollut kamalaa osastolla. Ruoka oli yleensä ihan hyvää, ja jälkiruoaksi oli usein jotain kiisseliä.

Jestas, olinko siellä muka vain kaksi viikkoa? Aika on tuntunut toisaalta ikuisuudelta, toisaalta se on mennyt hetkessä. Sain sieltä niin paljon kavereita... Tai no, suurin osa jäi vähän sille hyvänpäiväntuttu-asteelle. Mutta yhden tytön kanssa vaihdettiin puhelinnumeroita, ja toivon hänelle kaikea hyvää jatkossa. Tosin tämä tyttö joutuu menemään pitkäaikaisosastolle, mutta ehkä törmäämme vielä joskus jossain, missä sitä vähiten odottaa.

Tajusin muuten juuri, että kävijämittarihan on mennyt jo reilusti viidensadan yli. Enemmistön päätöksellä esittelen huoneeni, kunhan saan parit kuvat. Ja jaksan tehdä... No kyllä mä sen teen, älkää huoliko.

Nyt kaikki tuntuu jotenkin niin raskaalta ja turhalta ja tyhjältä. Haluaisin vaan hautautua johonkin lämpimään paikkaan ja nukkua. Ja nukkua. Ja nukkua. Ja kuolla. Kuunnella Hallelujahia ja kaikkia muitakin ihania biisejä ja siten vaan kuolla pois. Miksein vaan vois sanoa sydämelle että seis, lopeta se veren pumppaaminen. Keuhkoille että seis, lopettakaa hengittäminen. Itselle, että lopeta jo saatana se eläminen! Mutta sehän on tunnettu tosiasia että Kuolema juoksee karkuun niitä jotka sitä koittaa tavoittaa ja kiirehtii sitten niiden elämänjanoisten perään. Elämä se on yhtä suurta ironian sinfoniaa. Jestas, kylläpäs sitä nyt ollaan syvällisiä. En nyt jaksa etsiä sopivaa kuvaa ja vältellä tekijänoikeuslakeja(sopiva kuva löytyy aina jonkun toisen blogista).

Tilannekatsaus

Anteeksi vaan pitkä päivitystauko, mutta en ole päässyt koneelle syystä että. Olen ollut kellokosken nuorten kriisi- ja vastaanotto-osastolla. Menin viime perjantaina ja olen nyt päivälomalla kotona.

Paljon kaikkea kerrottavaa... Mulla aloitettiin lääkitys, Seronil, mutta. Kun saan siitä tosi pahoja sivuvaikutuksia: lihasten nykimistä, kouristelua ja kramppaamista. Sain eilen pari pahaa kohtausta ---> lääke lopetettiin ja jouduin eristyshuoneeseen nukkumaan. Nyt tuntuu siltä että nykis taas vähän...

Kellis on aika jees paikka. Jostain syystä en nyt osaa kirjoittaa yhtään mitään. Pääsen aikaisintaan 9. päivä pois. Kirjoitan sitten lisää kun pääsen uudestaan koneelle, nyt ei juttu luista.

Hömppidömppi, en keksi otsikkoo...

Juu. Meikäläinen elämänsä ensimmäisellä sairaslomalla, juhuu, bileet pystyyn jne... Tänään siis hoitokokous, jossa pohditaan sitä lääkkeen aloittamista, johon äiti tuntui ihan myönteisesti suhtautuvan. Jos lääke aloitetaan niin osastolle pariksi päiväksi... En sitten tiedä että mikä on lääkäreiden pari päivää, piti tulla silloin joskus reumalääkärillekin lähete "ihan viikon parin sisällä", eikä sieltä kuulunut mitään ennen kuin parin viikon päästä sinne soitettiin ja kysyttiin... Kyllä mä sinne muuten menisin mielelläni, mutta kun pitää tuota äitiä raahata mukaan... Se on ihan eri asia itkeä kahden keskisessä keskustelussa kun äidin nähden, nimen omaan jotain itsetuhoisuusjuttuja. Mutta eipä siinä mitään, äitihän ei osaa olla huolissaan, kun siivosin eilen aamulla huonetta ja heräsin kuulemma niin pirteänä niin äiti mietti että onko mulla jotain tekeillä, "Jippii, nyt siivoan huoneeni, olen oikein pirteä ja hyppään auton alle!" -meiningillä. Mutta eipä se mitään sanonut, kai se on sille ihan sama vaikka hyppään auton alle tms.

Luokkakaverini soitti aamulla ja kysyi missä olen. Olin jo valmiiksi kehitellyt tarinan, että olen kipeä. Mutta enhän mä niitä voi ikuisuuksiin sahata silmään! Se on vaan, että mä en halua iskeä kenenkään niskaan tätä. En halua, että tästä tietää kohta koko luokka ja koulu, mutta en voi heittää jonkun niskaan että joo, olen masentunut, haluan kuolla, minulla on syömishäiriö, älä vaan kerro kenellekään. Salaisuuksista tulee vuoren kokoisia taakkoja vaan sen takia, että niitä ei saa kertoa kenellekään eikä niistä voi puhua. Että voin kuvitella, kuinka juttu kulkee: A: "Hei mä en sais kertoo tätä, mut lupaahtan ettet kerro kenellekään..." B"Oikeesti? Hei C, mä en sais kertoo kellekään, mut sähän et ikinä levitä mitään..." C:"HEI KUULITSÄ ETTÄ SE ON MASENTUNU JA YRITTÄNY ITSARII JA SILLÄ ON ANOREKSIA EIKU BULIMIA EIKU SILLÄ ONKI NE KAIKKI!!!!11!!!1!!11" Että terve menoa vaan salaisuuksille...

Nyt yritän olla kuolematta jännitykseen ja pelkoon, oon varmaan sen koko hoitokokouksen ihan tuppisuu... Sitte rupeen itkemään, ja loppu aika meneekin siinä ku taittelen nenäliinaa, taittelen sen auki, taittelen taas, rullaan sen, välillä pyyhin siihen nenän, sitte taas taittelen sen auki, kiinni, auki, kiinni, rullalle, kolmioksi... Oon huomannu että aina rupeen näpläämään sitä nenäliinaa, tuota ihmiskunnan mahtavinta keksintöä heti henkseleiden ja penkinlämmityksen jälkeen.

Katotaan jos selviän sieltä hengissä niin kirjoitan tänne.

Lumipalloefekti

Tänään se sitten kierähti vauhtiin, lumipallo siis. Menin aamulla psykologille, juteltiin perheestä, ja kaikki meni ihan ok, kunnes sitten lopussa sanoin melkein-itsemurhayrityksestäni. Ja sitten se oli menoa. Sain täytettäväksi masennus-ja ahdistustestin ja psykologi kipitti kysymään psykiatria. Sain sitten ajan jo samalle päivälle, klo 12. Soitin äitille, joka käski mennä kouluun siksi aikaa. Ehdinkin tekemään ekonomian kokeen, joka meni ihan perseelleen. Lähdin puoli kaksitoista kävelemään takaisin poliklinikalle, ehdin juuri tasan kahdeksitoista, mutta pääsinkin vasta kymmentä yli. Lääkäri kyseli kaikkea mahdollista("Millainen olo sinulla on? Mistä ajattelet alakuloisuuden johtuvan? Millaisia ajatuksia sinulla on ollut itsetuhoisuuden suhteen? Millaista apua haluaisit?"), ja lopulta päädyttiin siihen että huomenna pidetään hoitoneuvottelu klo 12.30, jossa äiti on mukana, lääkäri ehdotti lääkkeitä, mutta sitten pitäisi mennä osastolle muutamaksi päiväksi, koska lääkkeellä on kuulemma jostain syystä taipumus lisätä itsemurhariskiä ensimmäisinä päivinä. Miksiköhän ammatti-ihmiset puhuvat aina itsetuhoisuudesta, eivätkä itsemurhasta? Nyt pelkään väistämättä illalla eteen tulevaa ristikuulustelua, mutta psykologi kehotti sanomaan, että kyllä huomenna kerrotaan, jos en halua/jaksa kertoa itse. En halua, enkä jaksa: kyllä kaksi kertaa päivässä on jo ihan tarpeeksi!

Katsotaan, jos illalla syntyy lisää tekstiä; huomenna sitä tulee ihan varmasti! Sain onneksi sairaslomaa(elämäni ensimmäisen! :D: Ja vasta 14...) tälle ja huomiselle, joten ei tarvitse lähteä kituuttamaan kouluun ja valehtelemaan, että "juu, fysioterapiaan menossa", kun tämänkin päivän ohjelma oli muka aamulla fysioterapia ja iltapäivällä lääkäri: ei mene toista kertaa läpi!

21.1.2010

Huomenna pääsen psykologille itkemään sitä, miten en enää jaksa ja haluan vaan pois, pois, pois, että tää kaikki paska loppuu. Rupesin miettimään, että mitäs sitten jos vaikka vahingossa pääsen ylös täältä suosta? Paranen, elämä hymyilee, päivä paistaa risukasaan, myrskypilveltä löytyy ne kultareunukset etc? Normaali elämähän tietysti muuttuu parempaan suuntaan, mutta entäs sitten tämä "ylimääräinen", kuten blogi? Mitä teen sille, jätän tänne ja aloitan jonkun uuden, johon voin kirjoittaa normaaleja asioita normaalin ihmisen normaalin elämän normaalista päivästä, jolloin suurin huoli on että läksyt tekemättä tai sukka väärässä jalassa? Ihkutan uutta ihastustani ja hehkutan hyvästä koulumenestyksestä ja siitä mitä kaikkea kivaa menen tekemään kavereiden kanssa illalla? Kuulostaa kivalta. Tai sitten voisin kokeilla pitää jotain muotiblogia tms... Mutta siitä on turha vielä haaveilla, kun viellä ollaan täällä suossa.

Enpä nyt keksi muuta.

Sunnuntaihiihtäjä

Sunnuntaihiihtäjä sai eilen sukset. Hienot, vanhat, rotanloukkusiteiset karhut. Mutta sauvat on ihan uudet! Sunnuntaihiihtäjä kävi eilen vielä testaamassa suksetkin. Suksissa oli vielä vanhat voiteet, ja ne luistivat hämmästyttävän hyvin läheisen jalkapallokentän ladulla. Sunnuntaihiihtäjä aloitti rennosti, hiihteli rauhallisesti. Sitten sunnuntaihiihtäjän ohi meni monta himohiihtäjää, kaikki hienoilla suksilla ja luistellen. Ladulla kävelijöitä haukutaan, mutta entäs nämä ladulla luistelijat? Joka tapauksessa sunnuntaihiihtäjä hiihti omaa rentoa vauhtiaan, hienoilla sinisillä Karhuillaan, joissa lukee: "Gold Medal Ski World Champion". Äiti muisteli myöhemmin, että taisi olla Mietaa joka hiihti Karhuilla maailmancupin voiton. Hienoilla suksilla saa sunnuntaihiihtäjä hiihtää! Ladulla on paljon pieniä hiihtäjiä äitiensä ja isiensä kanssa. Muutama vähän isompikin poika laskee mäkeä. Sunnuntaihiihtäjän pieni sydän tykyttää: entäs jos ne sanovat jotain ilkeää?Sunnuntaihiihtäjän onneksi näin ei tapahdu. Sunnuntaihiihtäjä laskee minimäen alas ja pysähtyy pimeään pellonreunaan. Pitäisikö jatkaa tuonne pidemmälle? Mutta kun siellä ei ole valoja... Ja sunnuntaihiihtäjä muistaa olevansa vain alter ego pienelle, pelokkaalle, masentuneelle ryhävalasekohippi-intiaaniketulle, ja päättää kääntyä valoisampaan suuntaan. Eihän sitä tiedä, jos joku vaikka hyökkää kimppuun metsän reunasta... Sunnuntaihiihtäjän vasenta kantapäätä hiertää ikävästi. Taitaa tulla rakko...

Sunnuntaihiihtäjä hiihtää vielä kierroksen ja kävelee sitten kotiin liian pienissä monoissa. Sunnuntaihiihtäjä pohtii väitettä, että liikunnasta tulee hyvä olo. Eipä tullut sunnuntaihiihtäjälle. Hän kävelee kohti kotia ja toivoo, että jäisi auton alle. Sitten hiihtäjä muistaa, että turha toivo: hänellähän on turvaliivi päällä. Melkein kotiovella hiihtelijä säikähtää, kun jalan alla rasahtaa. Katukaivo. Kuolisikohan, jos sinne hyppäisi... Tuskin ekohippi-intiaanikettu päästää itseään saastuttamaan likaviemäriä. Ja sitäpaitsi, se ei olisi nopea kuolema. Sunnuntaihiihtäjä asettaa sukset nojaamaan autotallin ovea vasten. Kun hän avaa oven, hänestä tulee taas kärttyinen isosisko, väsynyt koululainen, ryhävalas, ekohippi-intiaanikettu ja masentunut paska. Ehkä sunnuntaihiihtäjä pitää hiihtämisestä sen takia, että silloin saa olla sunnuntaihiihtäjä eikä tarvitse olla mitään muuta.

Paskaa, paskaa, paskaa, hevosia, paskaa, paskaa, paskaa, ööö, rakkautta????, paskaa, paskaa, paskaa...

Suunnilleen tuota ajatukseni tällä hetkellä ovat. Kaikki on paskaa. Paitsi hevoset, tänään oli ratsastustunti, ja tietysti se yksi aivan ihana paskiainen, johon olen taas kusessa... -.- <333

Jostain syystä pelastusrenkaani hevoset tuntuvat aiheuttavan minulle vielä lisää huonoa oloa... Hyvä esimerkki on eilinen ilta. Mietin että jee, huomenna pääsee tallille! Saisinkohan mennä tallin uusimmalla hevosella, joka on sattumoisin hoitohevoseni. Kun sillä sai mennä joku kanssani samalla tunnilla oleva pentu. Jos siis ymmärsin ratsastuksenopettajani oikein. Sitten rupesi kyrpimään: totta kai kaikki kakarat saavat ratsastaa kaikilla hevosilla ennen minua! Esimerkkinä yksi vähän edistyneempien ratsastajien hevonen. KAIKKI muut ryhmäläiseni ovat saaneet mennä sillä, PAITSI MINÄ! Ajatukseni olivat tasoa: "Suutun ihan vitusti jos joku kakara saa mennä sillä(hoitsullani siis) huomenna, eihän ne edes pysy sen selässä eikä osaa laittaa sille martignaalia(hieno viritys, jolla hevosta voi hallita vaikka sen pää osoittaisi kohti taivasta)... Kyllä, myönnän, olen aika mustasukkainen. Tällaisen kiukutuksen jälkeen tuli mieleen: Eikös kateus ja viha ja oliko vielä mustasukkaisuuskin kuolemansyntejä...? No ihan vitun sama, jos kuolen ja joudun helvettiin, ei se pahempaa voi olla kuin tämä! Ja masennus syveni...

Tänään kävin lähellä auton alle jäämistä. TOSI lähellä. Ja jos matka ei olisi suunannut tallille, kohti ratsastustuntia, ja jos en olisi juuri ajatellut, että olisihan noloa tehdä itsari/jäädä auton alle tallimatkalla... Katsoin että vähän matkan päästä tuli auto aika kovaa. No eihän se nyt saa päälle ajaa... Astuin suojatielle... Hui HELVETTI, sehän AJAA päälle! Äkkiä askel taaksepäin ja katsoin kun auto katosi varmaan 80 km/h vauhtia kuudenkympin alueella mutkan taakse. JOS en olisi päättänyt selvitä vielä tästä ratsastustunnista, makaisin nyt joko a) sairaalassa b) mullan alla... No okei, ei minua nyt ihan niin nopeasti oltaisi kuopattu, mutta ymmärsitte varmaan.

Tuli tässä muuten mieleen, että kun kirjoiteltiin äikässä runoja, joissa käytettiin sananlaskuja, ja ydistelin luokassa lentelevistä omista sanonnoista ja muista ihan oman hienon runon.

Suru.

Elämä ei ole ruusuilla tanssimista.

Minä itken.

Ymmärrätkö yskän?

Sanotaan, että paistaa se päivä risukasaankin

mutta

minun tuurillani

se syttyisi palamaan.

Tällaista.

Rakkaus on outo juttu. Tai no, ihastuminen. Ensin sitä on niin ihastunut, ja sitten huomaakin että jumalauta, jätkähän on täysi kusipää! Ja kun vähän aikaa menee, olet taas langennut loveen sen raivostuttavan, mauttomuuksia viljelevän paskiaisen kohdalla... Kaipaan niin jonkun läheisyyttä ja hellyyttä, mutta. Pelkään, että a) poika ei pidäkään minusta ja sydämeni särkyy, enkä uskalla yrittää enää ikinä mitään kenenkään kohdalla, tai b) karkotan pojan luotani viimeistään siinä vaiheessa, kun kerron masennuksesta.

Olen muuten jonkin verran huolissani tästä melkein-auton-alle-jäämisestäni. Koska se kai jo melkein lasketaan aktiiviseksi itsemurhayritykseksi? Jo viimeksi terapiatäti oli hieman huolissaan, selviänkö hengissä kotona. Mitä jos joudun osastolle?!?! Miten hitossa selviän siellä?

Noh, tässäpä päivän saldo.

1 ihastuminen

1 hervoton naurukohtaus(fysiikan tunnilla yhdeltä pojalta oli jäänyt houstu vähän alas...)

1 melkein-aktiivinen itsariyritys

1 aivan ihana ratsastustunti

Ja helvetisti paskaa fiilistä.

Olenpas kiroillut paljon...

Hyvää iltaa

Hyvää iltaa, god afton, taas pitkästä aikaa. Eikä tarvii sanoa mitään jos meni ruotsin kirjottaminen päin peetä, ei sitäkää oo ollu ekan jakson jälkeen. Ja jäänyt bloginkin pitäminen vähän vähemmälle, myönnetään. Vähän sitä samaa rataa elämä mennyt, herään huonosti nukutun yön jälkeen, syön jotain, meen kouluun, tuun pois, olen vaan, sitten kidun pikkuveljen kanssa, ehdin ehkä hetkeksi koneelle, jossain välissä syön taas, sitten pitääkin jo käydä nukkumaan, en saa unta ennen kahtatoista, nukun vitun huonosti, herään väsyneenä, lähden kouluun... Ymmärsitte varmaan pointin. Tänään tuli hurrrja poikkeus tylsään arkirytmiini. Pääsin käymään kallonkutistajalla! Psykologitäti kyseli kaikkea mahdollista, itsemurha-aikeista hevosharrastukseen. Oli joulun takia kuukauden tauko edellisestä käynnistä, ja kuulemma selvinnyt ihan hyvin. Seuraava käynti osuu ensi viikon torstaille, psykologitäti sanoi olevansa hieman huolissaa lisääntyneistä itsetuhoisista mietteistäni mutta uskalsi silti päästää pois. On ihanaa kun joku oikeasti välittää! Äiti ei esim. osaa olla vielä huolissaan. Ei se osaa varmaan huolestua ennen kuin kävelen vastaan ranteen auki viillettyinä ja tyhjiin vuotaneena... Eikä se usko että oon aamusin hirveen väsyny, eikä se usko mua ikinä missään. Ei se uskonu ku tarvin silmälasit, ennen kuin oli silmälääkärin todistus kädessä, eikä se uskonut että mulla oli nivelet kipeinä kun niitä valitin, ja sitten kävikin ilmi että mulla on reuma. Psykologitäti veikkasi, että multa puuttuu vanhempien tuki ja olen joutunut selviämään yksin liian vaikeista asioista. Voihan se niinkin olla.

Nyt sitten jos ei tykkää lukea "jeesustelujuttuja", niin kannattaa skipata seuraava kohta.

Mä olen tullut uudestaan uskoon. Sitä lähdettiin niin rehvastellen pois ja juostiin häntä koipien välissä takaisin, kun tajuttiin että kyllä se vaan on se Jumala läsnä. Ja takaisin pääsin, Jumalan syliin. Tuntuu niin turvalliselta, kun voi luottaa siihen, että joku ylempi taho on olemassa ja rakastaa sua ja antaa kaiken anteeksi, suojelee jne. Ymmärrän kyllä täysin sen Tuhlaajapoika-vertauksen, ja pystyn uskomaan taas Jumalan hyvyyteen. Jos jotain kiinnostaa tietää(ja vaikka ei kiinnostaisikaan) niin kerronpa että miten kaikki tapahtui. Ihan yksinkertainen juttu. Istuin illalla sängyssä ja mieleen tuli jostain kumman syystä uskontunnustus, "Minä uskon Jumalaan, Isään ja Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan..." Ja juuri tuo ensimmäinen lause teki sen. Splash. Rauha laskeutui. Ja se siitä.

Nyt voi taas lukea, vaikka eipä mitään luettavaa enää oikein olekaan.

Saan välillä ihan järjettömiä pelkokohtauksia, jos kuulen vaikka jonkin rasahduksen. Tuorein oli viime keskiviikkona, kun luin lehteä. Menin käymään vessassa, ja kun olin tulossa pois, kuulin keittiöstä(se on ihan vieressä) ihan VARMASTI sanomalehden kahahduksen. Ajattelin, että nyt siellä keittiössä on vihreä, pitkäsorminen, koukkukyntinen örkki veitsen kanssa ja kun se huomaa mut, se hyökkää kimppuuni ja tappaa... Pari sekuntia olin jähmettyneenä paikalleni, pystymättä tekemään mitään. Sydän hakkasi hulluna ja adreaniili virtasi varmaan 300 m/s. Mietin suunnitelmaa: menenkö keittiöön, no en varmasti! Menenkö huoneeseen? No en tasan käännä selkääni!(Keittiö on huonettani vastapäätä) Peruutan huoneeseeni? Ei käy, eteisen ohinhan en hiippaile, siellä on kuitenkin sen örkin liittolainen... Pakotin itseni menemään keittiöön, eikä siellä sitten mitään ollutkaan. Inhoan saunan päälle laittamista, koska mieleeni on jostain syystä pinttynyt ajatus että kylppärissä joku hyökkää kimppuuni jos käännän selkäni. Ja kun saunaa laittaa päälle, pitää selkä kääntää. Enkä voi vetää suihkussa enää suihkuverhoa eteen, koska pelkään että sen takana on joku murhamies.

Siinä ensi viikolla ratkaistavaa psykologitädille.

Pöh

En keksiny parempaakaan otsikkoa. On taas kaikki päivät vaan vilistäny ohi ilman kummempaa merkitystä ku vaihto-oppilaiden foorumin kattelu ja sinne kirjottelu. Olen nimittäin vaihto-oppilaaksi suuntaamassa, mutta siitä saa lukea osoitteessa vuosijossainkaukana.blogspot.com , tää blogi jää puhtaasti "nettipäiväkirjaksi".

Katoin King Kongin tässä yks päivä, kun sitä mainostettiin lehden arvostelussa "kauhuelokuvaksi", joten minäpä otin ja katsoin sen äikän kirjallisuusprojektin oheistyönä. Teen sitä siis kauhukirjallisuudesta. Olihan se tavallaan jotain jännityselokuvaa, ainakin siinä oli paljon kirkumista, kuolemaa, henkilökohtaisia tragedioita sekä dinosauruksia. Joskus kolmekymmentäluvulla metsästä esiin juokseva, verenhimoinen kasvinsyöjädino on varmasti hemmetin pelottavaa. Kirkumista elokuvassa oli niin paljon, että kun se akka kirkui toista minuuttia putkeen, rupesi pikku hiljaa tympimään. Muuten elokuva oli tosi hyvä.

Koulu stressaa jo etukäteen. 29.1. on äikän kirjallisuustutkielman deadline, en oo periaatteessa alottanukkaan, vaikka aikaa on ollut joulukuusta asti... No kirjan oon lukenu, luin sangen hyvän kirjan, Murha laitumella, siinä lampaat selvittää lammaspaimenensa murhaa. Kirja on dekkari, mutta mä olen sellainen arkajalka, että vähänkin hiiviskelyä ja pelottavaa tunnelmaa tekee musta ihan hermoraunion. Kirjasta on sikäli sangen helppo tehdä henkilökartta, että ihan sen alussa on kaikki henkilöt(ts. lampaat). Lisäksi mun pitää tehdä siitä lyhyt suullinen esitelmä, mikä ei kyllä tule olemaan vaikeeta.

Toinen jo etukäteen stressaava juttu on alkava maantiedon kurssi. Me opiskellaan Euroopan maita sillä tavalla, että jokainen valitsee maan ja tekee siitä portfolion. 40 s. ja tulee kai kymppi. Oh my God, mä tuun kuolemaan siihen projetkiin... Mä oon liian tunnollinen näissä jutuissa, ja toinen juttu on se, että aloitan kaiken ihan liian viime tinkaan.

Vuodatus koulusta, joka alkaa torstaina. Paska juttu.