I'm back. Olen selkä.

Mä pääsin eilen pois osastolta. Nyt on jotenki tosi tyhjä olo. Vaikka sellanenhan mulla on ollut jo pitkään. Mutta sellanen tavallaan haikea. Osastolla oli jotenkin... turvallista. Kun oli paljon ihmisiä ympärillä, ihmisiä joilla on samanlaisia ongelmia ja ihmisiä, jotka ymmärtävät näitä ongelmia. Sai jutella asioista hoitajien kanssa, jos halusi. Tai sai vaan olla ja hautautua ongelmineen ihan yksin ihanaan punaiseen nojatuoliin tai sohvan nurkkaan, ruskean viltin alle. Sai jutella toisten potilaiden kanssa ihan niitä näitä. Tai sitten voi vetäytyä omaan huoneeseen(toivoen, että kämppis ei ole siellä) ja kuunnella musiikkia MP3-soittimesta ja itkeä omaa paskuuttaan. Kirjoittaa päiväkirjaa ja toivoa että kuolisi, ja suunnitella sitä, miten pääsee hengestään, joko osastolla tai sitten kotona.

Ruokailukaan ei ollut kamalaa osastolla. Ruoka oli yleensä ihan hyvää, ja jälkiruoaksi oli usein jotain kiisseliä.

Jestas, olinko siellä muka vain kaksi viikkoa? Aika on tuntunut toisaalta ikuisuudelta, toisaalta se on mennyt hetkessä. Sain sieltä niin paljon kavereita... Tai no, suurin osa jäi vähän sille hyvänpäiväntuttu-asteelle. Mutta yhden tytön kanssa vaihdettiin puhelinnumeroita, ja toivon hänelle kaikea hyvää jatkossa. Tosin tämä tyttö joutuu menemään pitkäaikaisosastolle, mutta ehkä törmäämme vielä joskus jossain, missä sitä vähiten odottaa.

Tajusin muuten juuri, että kävijämittarihan on mennyt jo reilusti viidensadan yli. Enemmistön päätöksellä esittelen huoneeni, kunhan saan parit kuvat. Ja jaksan tehdä... No kyllä mä sen teen, älkää huoliko.

Nyt kaikki tuntuu jotenkin niin raskaalta ja turhalta ja tyhjältä. Haluaisin vaan hautautua johonkin lämpimään paikkaan ja nukkua. Ja nukkua. Ja nukkua. Ja kuolla. Kuunnella Hallelujahia ja kaikkia muitakin ihania biisejä ja siten vaan kuolla pois. Miksein vaan vois sanoa sydämelle että seis, lopeta se veren pumppaaminen. Keuhkoille että seis, lopettakaa hengittäminen. Itselle, että lopeta jo saatana se eläminen! Mutta sehän on tunnettu tosiasia että Kuolema juoksee karkuun niitä jotka sitä koittaa tavoittaa ja kiirehtii sitten niiden elämänjanoisten perään. Elämä se on yhtä suurta ironian sinfoniaa. Jestas, kylläpäs sitä nyt ollaan syvällisiä. En nyt jaksa etsiä sopivaa kuvaa ja vältellä tekijänoikeuslakeja(sopiva kuva löytyy aina jonkun toisen blogista).