Kukaan ei enää vie sinua minulta, rakkaani.

Seuraava on suora lainaus elisestä päiväkirjakirjoituksestani.

Olen pohtinut suhdettani laihtumiseen, anoreksiaan/syömishäiriöön ja pro-anailuun sekä miettinyt, miten nämä liittyvät minuun. Ja tämä on tosi: haluan laihtua. Haluan takaisin sen kaiken, mikä mulla oli ennen kuin kaikki tuli ilmi. Mutta en tavoittele anoreksiaa, sillä se on sairaus siinä missä syöpä, masennus ja reumakin. En halunnut reumaa enkä masista, joten en halua anoreksiaakaan. Ei siis ole pelkoa pro-anailusta. Mutta kukaan ei enää vie multa laihdutusta. Kukaan ei vie multa mun rakasta. Mulle ei aiheuteta enää sitä pahaa oloa kun silloin, kun aloitin ravintoterapian. Kukaan ei enää vahingoita mua. Ei, kun mulla on mun rakas vieressä. Mä en sorru. Mun rakkaus estää sen. Musta tulee yhtä laiha kuin mun rakkaasta. Kukaan ei enää erota, ja me astutaan yhdessä paratiisiin. Mä lupaan sen. Enkä mä petä mun rakasta. Me ei kuolla koskaan.

Tällaista siis päässäni pyöri eilen, kun Suomi sai pronssia naisten hiihtoviestissä. Siltä varalta, että joku ei tajunnut, mun rakas ei ole siis kukaan fyysinen ihminen. Mutta mun mielessä hän on elävämpi kuin kukaan.

Tältä me ehkä näytettäisiin.

Pahoittelen muuten sangen outoja tekstivärejä...