Hömppidömppi, en keksi otsikkoo...

Juu. Meikäläinen elämänsä ensimmäisellä sairaslomalla, juhuu, bileet pystyyn jne... Tänään siis hoitokokous, jossa pohditaan sitä lääkkeen aloittamista, johon äiti tuntui ihan myönteisesti suhtautuvan. Jos lääke aloitetaan niin osastolle pariksi päiväksi... En sitten tiedä että mikä on lääkäreiden pari päivää, piti tulla silloin joskus reumalääkärillekin lähete "ihan viikon parin sisällä", eikä sieltä kuulunut mitään ennen kuin parin viikon päästä sinne soitettiin ja kysyttiin... Kyllä mä sinne muuten menisin mielelläni, mutta kun pitää tuota äitiä raahata mukaan... Se on ihan eri asia itkeä kahden keskisessä keskustelussa kun äidin nähden, nimen omaan jotain itsetuhoisuusjuttuja. Mutta eipä siinä mitään, äitihän ei osaa olla huolissaan, kun siivosin eilen aamulla huonetta ja heräsin kuulemma niin pirteänä niin äiti mietti että onko mulla jotain tekeillä, "Jippii, nyt siivoan huoneeni, olen oikein pirteä ja hyppään auton alle!" -meiningillä. Mutta eipä se mitään sanonut, kai se on sille ihan sama vaikka hyppään auton alle tms.

Luokkakaverini soitti aamulla ja kysyi missä olen. Olin jo valmiiksi kehitellyt tarinan, että olen kipeä. Mutta enhän mä niitä voi ikuisuuksiin sahata silmään! Se on vaan, että mä en halua iskeä kenenkään niskaan tätä. En halua, että tästä tietää kohta koko luokka ja koulu, mutta en voi heittää jonkun niskaan että joo, olen masentunut, haluan kuolla, minulla on syömishäiriö, älä vaan kerro kenellekään. Salaisuuksista tulee vuoren kokoisia taakkoja vaan sen takia, että niitä ei saa kertoa kenellekään eikä niistä voi puhua. Että voin kuvitella, kuinka juttu kulkee: A: "Hei mä en sais kertoo tätä, mut lupaahtan ettet kerro kenellekään..." B"Oikeesti? Hei C, mä en sais kertoo kellekään, mut sähän et ikinä levitä mitään..." C:"HEI KUULITSÄ ETTÄ SE ON MASENTUNU JA YRITTÄNY ITSARII JA SILLÄ ON ANOREKSIA EIKU BULIMIA EIKU SILLÄ ONKI NE KAIKKI!!!!11!!!1!!11" Että terve menoa vaan salaisuuksille...

Nyt yritän olla kuolematta jännitykseen ja pelkoon, oon varmaan sen koko hoitokokouksen ihan tuppisuu... Sitte rupeen itkemään, ja loppu aika meneekin siinä ku taittelen nenäliinaa, taittelen sen auki, taittelen taas, rullaan sen, välillä pyyhin siihen nenän, sitte taas taittelen sen auki, kiinni, auki, kiinni, rullalle, kolmioksi... Oon huomannu että aina rupeen näpläämään sitä nenäliinaa, tuota ihmiskunnan mahtavinta keksintöä heti henkseleiden ja penkinlämmityksen jälkeen.

Katotaan jos selviän sieltä hengissä niin kirjoitan tänne.