Vaikiaa tämä elämä... Tunteet on perseestä!

Krhm joo. En ole kirjoittanut vähään aikaan, mutta kun on mennyt paaaljon paremmin. Huomatkaa mennyt aikamuoto... Nyt Anoreksia-Anna on ruvennut taas vaanimaan selkäni takana, odottaa vain sellaista hetkeä, kun olen herkällä päällä, ja iskee sitten... On kyllä tainnut iskeä jo. Olen ollut kipeänä, ja jostain syystä sangen herkällä päällä; varsinkin sen jälkeen, kun katsoin Pokemon kolmosen. En tiedä mikä siinä on, mutta jään jotenkin jumiin näihin hyviin PIIRROSsarjoihin, ja sitten elän ihan haahuillen. Jouduin pitämään ns. "fantasiapaaston" viime talvena, kun olin liian sisällä omissa fantasiamaailmoissani. Olen siis tällainen haahuilija ja uneksija... Mutta jotenkin näihin fantasiamaailmoihin on niin hyvä paeta.

En ymmärrä, miksi kirjoitan tänne, kun kukaan tuskin ikinä tätä lukee... Mutta joo. Juttelin toissapäivänä(kai se oli silloin... O_o) äidin kanssa perfektionismista ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä- ei nyt tuu mieleen, miksi. Mutta joka tapauksessa, mainitsin äidille perineeni perfektionismin varmaan häneltä. Juttelimme siitä hetken ja sen jälkeen mainitsin huoleni siitä, että kun tuo kaksisuuntainen on osin periytyvää, ja äiti sitä sairastaa. Äiti tuumasi siihen, että minulla mielialavaihtelut pistetään vielä murrosiän piikkiin, mutta jos alan suunnitella että ajaisin pyörällä auton alle tai vahingoittasin itseäni muuten, sitten voi alkaa olla(ja pitääkin) huolissaan. Miten monta kertaa olenkaan toivonut, että jään auton alle eikä tarvitse olla tässä pahassa maailmassa... Aina, kun tulen tallilta tai koulusta kotiin, lasken iiiison alamäen alas(kuljen siis pyörällä), ja siinä on yksi kohta, jossa talo peittää näkyvyyden, eikä siis voi nähdä, josko sieltä vaikka tulisikin auto. Suurin osa hidastaa siihen ja varoo tarkasti(kuten minäkin, ENNEN), mutta osa laskee sen vauhdilla, kuten minä, nykyään. Laitan aina silmät kiinni ja toivon, että siitä tulee auto joka törmää minuun. Ja että pääsen pois... Tosin ajan kypärä päässä, joten kuolemisesta on varmaan turha uneksia, mutta ehkä pääsisin sairaalaan, hetkeksi pois normaalista elämästä.

Normaali elämä. Jostain syystä kaihdan sitä. Miten mieluusti olisinkin vain kotona, katselisin elokuvia, kuuntelisin musaa ja olisin koneella, ja kun en tekisi mitään näistä, olisin omissa maailmoissani... Mutta valitettavasti noin ei elämässä mene mikään. Ehkä eläkeiällä... Joskus miljoonan vuoden päästä. Jos en pääse hengestäni ennen sitä. Ihailen niitä ihmisiä, jotka uskaltavat tehdä itsarin. Vaikka heille se on vain äärimmäinen pakokeino. Minä en pystyisi ikinä riistämään henkeä itseltäni. Olen niin raukka.

No jos palataan siihen anoreksiaan... Huomasin eilen tarvitsevani sitä, jotta voin kontrolloida elämääni. Ja miten ihanaa oli huomata, kun painoindeksini oli alipainoinen... Ja se, kun voitan haluni ja kävelen jääkaapin ohi. Mutta tiedän, että jossain vaiheessa anoreksia vetää väkisinkin heikkoon kuntoon, ja se olisi este unelmieni työpaikalle, nuorten hevosten ratsuttajalle, tai johonkin muuhun hevosammattiin. Katsotaan, kumpi on lopulta vahvempi, tulvevaisuudennälkä vai Anoreksia-Anna.

Eipä minulla muuta.