Siitä rakkaudesta...

Kuten eilisessä kirjoituksessani lupasin, kirjoitan nyt siitä rakkaudesta. Rupesin miettimään sitä, kun hyvä, ikisinkkuna pitämäni kaveri tipautti toissapäivänä pommin ja sanoi, että on saurustellut kohta(tänään) kuukauden. Jassoo... Rupesin sitten miettimään, että miksi minulla ei ole ketään? Ei ole ketään, jonka kanssa voisin kulkea käsi kädessä, laittaa n. 50 viestiä/päivä, sopia treffejä ja miettiä edellisiä mukavia tapaamisia... Tulin siihen tulokseen, että siksi kun en tarvitse ketään, jota pitää kädestä ja niin päin pois. En tarvitse seurustelukumppania. Viihdyn ja pärjään hyvin yksin ja sinkkuna. En tarvitse ketään. Rakkaus on tavallaan turha ja hölmö tunne. Tai saattaahan joku saada suurtakin tyydytystä seurustelusta, mutta onko toisaalta järkeä juosta puoli elämää jonkun perässä, kun kuitenkin eroat hänestä? Ja ei minulla ainakaan niistä jutuista tule ikinä mitään. Yksikin jätkä jahkaili puoli vuotta, että ollako vai eikö olla. Ei siitä muuta.

Säälin sitä oravaa, unohdin sen yöllä ja törmäsin- en nyt ihan kirjaimellisesti mutta melkein- siihen aamulla. Ja kun tulin koulusta kotiin. Siinä se oli keskellä tietä, kukaan ei ollut sitä siirtänyt tien pientareelle. Säälikin on outo tunne. Maailma on täynnä outoja tunteita. Nyt te varmaan pidätte minua tunnevammaisena ihmisenä. Minulla ei ole teelusikan tunneskaalaa, minä vain kyseenalaistan asioita. Ja mietin, mitä järkeä niissä on. Kuten pelko. Olen melko pelokas ihminen. Kuinka ihanaa olisikaan, jos ei pelkäisi niin montaa asiaa: väkivaltaista kuolemaa, itsemurhan tekemistä, hämähäkkejä, Jotain... Joku tuli taas eilen kehiin. Olen ruvennut inhoamaan suihkussa käymistä, koska Joku tuntuu vaanivan juuri silloin. Kuten eilen. Mutta kai tällainen paska sen ansaitseekin.

Olin aamulla tooosi positiivisella mielellä, sillä olin laihtunut parisataa grammaa, taas! Minulla on tapana käydä vaa'alla aamuisin salaa, koska en halua että porukat saa tietää painon kyttäyksestä. Meillä on sellainen tyhmä vaaka, mitä pitää läpäyttää jalalla, että se toimii. Tänään se ei viitsinytkään toimia, ja kun olin läpsinyt sitä sen kymmenen kertaa, luovutin. Ikävä kyllä äiti oli vessassa melkein vastapäätä.
"No paljonko painoit?" tuli heti kun kuljin vessan ohi.
"Öö, ei se toiminu."
"No sitä pitää läimäyttää aika lujaa, tai sitten siitä on patterit lopussa". No, äiti tiesi, joten uusi yritys. Nyt iskin sitä niin kovaa kun koivesta lähti, ja johan rupesi toimimaan. Jes, paino laskenut! Ilmoitins siinä sitten painon äidille, koska se sen halusi tietää. 42,1. Ei äiti tiedä, että se on normaalisti yli 43 kg... Söin aamupalaksi omenan, koska en halunnut näyttää syömättömyyttä. Koulussa päästiin kahdeltatoista, kun opeilla oli virkistymispäivä. Ruokakin oli sopivasti niihin aikoihin, että pääsin luistamaan ruokailusta. Mutta kotona, mummo siivoamassa. Ja piti sitten syödä välipalaa. Ajattelin aluksi syödä pari palaa leipää, mutta sitten muistin, että jääkaapissa on lettuja, ja söin niitä kaksi. Mummo mäkätti, kun jätin pakettiin yhden letun, ja pakkohan se oli syödä... Lisää valitusta tuli siitä, kun käytin sokerin sijasta makeutusainetta. Kaloreita tuli letuista ja makeutusaineesta se 400... Lisäksi söin banaanin. Kun "ahmimiskohtaus" iskee, on pakko vaan syödä... Ja lisäksi, mummo tekee tänään ruokaa, joten sitäkin pakko syödä. Tässähän menee nyt kaikki päin persettä. Lisäksi tänään on karkkipäivä... Uhhh! No ostan sellasia hyviä "laihdutuskarkkeja", niitä Nellie Delliesejä, joista olen täällä jo aiemminkin puhunut. Huomenna on koulussa Cooperin testi, tämä kalorimäärä saa luvan riittää siihen. En syö yhtään enempää kuin normaaliaamuisin->korkeintaan palan leipää. Lisäksi on ratsastus- jiihaaa! Lisäksi sain luvan lähteä issikkavaellukselle, jiiiiiiiihaaaaaaaa!!! Se maksaa norm. 85 e, mutta heppakerhon kautta vaan 28 e! Saan istua 4 tuntia hevosen selässä, ihanaa! Ihme että äiti antoi luvan... O____o

Tulikin taas pidempi postaus. Kirjoitan ehkä illalla lisää.