Ahdistaa...

Tiedän, edellisestä kirjoituksesta ei ole pitkääkään, mutta oli pakko tulla kirjoittamaan, kun joku ahdistaa niin pirusti. Niin, joku. En tiedä mikä, mutta se joku vaanii minua kulman takana, se puristaa rintaa... Tiedä johtuisiko Tarotin musiikin liiallisesta kuuntelusta. Vaihdoin levyä, kaivoin sen vanhan, ilmaiseksi jonkun lehden mukana tulleen Mozartin levyn esiin ja tungin koneeseen. Mutta ei sekään rauhoita. Joltain ei pääse pakoon. Joku odottaa minua, se odottaa, että antaudun pakokauhulle... Pakokauhu on ehkä vähän liioiteltu sana. Mutta kun ahdistaa... Nyt Mozartkin tuntuu vain säestävän jonkun esiintuloa, säestävän sen askeleita, sen olemusta... Vaihdan Radio Aallolle, sieltä tulee maija Vilkkumaata, joka sekin tuntuu laulavan jostain. Sammutan radion. Hiljaisuus on painostavaa. Joku tekee minut hulluksi kohta. Laitan telkkarin päälle ja kuuntelen hetken Ylen Klassista, sitten käännän yle Puheelle. Ei, ei tule mitään. Ahdistaa, seinät kaatuu päälle, joku lähestyy.... Laitan radioon lastenlaululevyn. Nyt en taida kirjoittaa enempää, taidan mennä kirjoittamaan runon jostain.