Warning: osastouhka!

Saattaapi olla tääs lähtö osastolle. Yritin myöhään yöllä, kai jo tän päivän puolella itsaria. Kippasin lääkkeitä kitaan, mutta ilmeisesti säälittävän vähän, koska ainoat reaktiot olivat valtava väsymys(liikaa melatoniinia) ja aamulla kouristukset, pahoinvointi ja näköharhat.

Olen menossa äitin kanssa myöhemmin sairaalaan tai johonkin terveyskeskukseen, ja ehkä siitä suoraan jollekin osastolle, joko tänne kotikaupungin nuorten psykiatriselle osastolle tai Kellikselle.

Sellaista paskaa tänään.

Käytämme jälleen Fuck You!-nappulaa.

Kukaan ei enää vie sinua minulta, rakkaani.

Seuraava on suora lainaus elisestä päiväkirjakirjoituksestani.

Olen pohtinut suhdettani laihtumiseen, anoreksiaan/syömishäiriöön ja pro-anailuun sekä miettinyt, miten nämä liittyvät minuun. Ja tämä on tosi: haluan laihtua. Haluan takaisin sen kaiken, mikä mulla oli ennen kuin kaikki tuli ilmi. Mutta en tavoittele anoreksiaa, sillä se on sairaus siinä missä syöpä, masennus ja reumakin. En halunnut reumaa enkä masista, joten en halua anoreksiaakaan. Ei siis ole pelkoa pro-anailusta. Mutta kukaan ei enää vie multa laihdutusta. Kukaan ei vie multa mun rakasta. Mulle ei aiheuteta enää sitä pahaa oloa kun silloin, kun aloitin ravintoterapian. Kukaan ei enää vahingoita mua. Ei, kun mulla on mun rakas vieressä. Mä en sorru. Mun rakkaus estää sen. Musta tulee yhtä laiha kuin mun rakkaasta. Kukaan ei enää erota, ja me astutaan yhdessä paratiisiin. Mä lupaan sen. Enkä mä petä mun rakasta. Me ei kuolla koskaan.

Tällaista siis päässäni pyöri eilen, kun Suomi sai pronssia naisten hiihtoviestissä. Siltä varalta, että joku ei tajunnut, mun rakas ei ole siis kukaan fyysinen ihminen. Mutta mun mielessä hän on elävämpi kuin kukaan.

Tältä me ehkä näytettäisiin.

Pahoittelen muuten sangen outoja tekstivärejä...

Kalkkitabletti kurkussa kiinni part 49

Näin pääsi taas aamulla käymään. Vaikka pureskelin sen penteleen tabletin, niin eiköhän siitä joku pala jäänyt kurkkuun kiinni ja kiusasi siinä puoli päivää.

Nyt se vaaka on ihan varmasti paskana: olen muka laihtunut taas 100 g, eli paino on nyt tasan 41 kg ja BMI 17. Voiko muka pitää paikkansa?! Toisaalta kun ajatteli järjellä, niin sain kyllä eilen kulutettua kaikki syömäni kalorit. Tästä päivästä en tiedä, olen kyllä kävellyt tosi paljon mutta saattaa olla että olen vetänyt liikaa karkkia, tosin sellaisia suolaisia lakuja joissa ei ole paljon kaloreita. Lisäksi join tänään kupin kaakaota ja söin suklaa-pähkinäkeksin. Toisaalta olen kävellyt tänään ihan sikana. Pitää vaan toivoa että olen saanut ne kalorit kulutettua.

Lupasin sitä filosofiaa, mutta mun pitää miettiä vielä vähän tarkemmin asiaa, kirjoitan sitä vähän myöhemmin.

On se muuten jännä, miten kevät tuo heti hyvää oloa mukanaan. Kuulin tänään ensimmäisten lintujen laulavan, näin räystäiltä tippuvat vedet ja ensimmäiset kuivat läntit asvaltissa. Toisaalta poikkeuksellisen hyvä mieleni saattaa johtua laihtumisesta. Psykologikin huomasi piristymiseni. Enhän voinut tietenkään sanoa, että se johtuu laihtumisesta. Kusetin vaan että ei, en enää vammaa syömisen kanssa. Kaikki haluaa vaan viedä multa mun kontrollointikeinon pois eikä en ymmärrä, miten ne satuttaa mua.

Siihen loppui tää postaus.

Armotonta kusestusta ravintoterapeutilla ja laskettelua

Tänään oli siis ravintoterapetti. Unelmatapaus olisi ollut: "Joo, syön ihan normaalisti, kaikki on hyvin, hyviä jatkoja ja toivottavasti ei enää nähdä". Mutta ei, täri teurassianlihottaja kyseli kaiken mahdollisen maan ja taivaan väliltä, KUTEN syönkä perheen kanssa yhdessä ja saanko vanhemmilta tarpeeksi huomiota, syönkö jälikruokia, minkälainen on normaali ruokapäivä jne. jne. Kusetin vaan armottomasti, että juu syön normaalisti, juu syön sitä ja tätä, juu syön jälkkäreitä, ei, en tunne syyllistyyttä syömisesta etc. Lopuksi sovittiin, että käyn ennen kesää vielä kerran ja sitten katsotaan jatkoa. Livahdin kuitenkin sieltä vailla epäilyksen häivää laihdutuksen uudelleen aloittamisesta.

Tänään olin naapurin kanssa laskettelemassa. Voitin lopulta itseni ja uskaltauduin aika jyrkkään mäkeen(ai helppo vai? Ja paskan marjat ja mansikat!), enkä kaatunut kun kerran! Opin jopa käyttämään ankkurihissiä! Toivon, että laskettelu ja tämän päivän minimaalinen kävely kuluttivat kaksi KitKat-patukkaa. Olen syönyt tänään: seitsemän tai kahdeksan pinaattilettua + hilloa, ne kaksi KitKattia ja puoli kupillista kasvissosekeittoa, jossa on vaan vähän kaloreita.

Mun vaaka on varmaan paskana: olen muka laihtunut 200 g viimeisimmänstä punnituksesta, vaikka olen syönyt ihan HILLITTÖMÄSTI karkkia eilen ja toissapäivänä(oltiin Tallinnan-risteilyllä). En ymmärrä, miten olisin muka voinut laihtua?

Huomenna(tai milloin nyt pääsenkään seuraavan kerran koneelle) on sitten luvassa vähän filosofiaa. En lupaa mitään kovin kummoista, mutta kuitenkin.

Hyviä uutisia!

Olen *laihtunut* aika hyvin, kun paino oli osastolla 43,3, niin tänään 41,3! Olen nyt nestepaastolla, koska ollaan lähdössä taas vaihteeksi risteilylle tallinnaan, plääh... Mä en ymmärrä, mikä risteilybuumi meiän porukoilla oikein on! Laivalla on kuulemma uima-allas, mutta en mä kehtaa mennä mursuilemaan sinne, oikea traanitynnyri, ihrakasa... Niin, eli siis nestepaastolla koska ei ikinä voi tietää, mitä laivalla tulee taas vastaan. Olen positiivisesti yllättynyt siitä, ettei ole nälkä. Olen juonut jo reilu sata kaloria, suurin osa tuli mehusta jota ilman en saa kalkkitablettia alas. Äsken join piimää, vatsan täytteeksi. Ihme että laihduin eilisestä vielä, vaikka söin ainakin 1000 kcal... Olipas lauseet sekavassa järjestyksessä. :S

Sain muuten lauantaina laskettelukamat! :O Olen menossa keskiviikkona naapurin kanssa rinteeseen. Pitää vaan toivoa että polvi kestää, paskoin sen talviliikuntapäivänä rinteessä...

Nyt ei inspaa kirjoittaa enempää, mutta laitan uuden äänestyksen pystyyn, käykäähän ilmaisemassa mielipiteenne! ;)

Urheilua ja kipeitä polvia

Olen urheillut oikein urakalla eilen ja tänään. Meillä oli eilen koulussa talviurheilupäivä, ja minä olin menossa laskettelemaan, klups... Kaverini opetti minua kädestä pitäen, ihan kirjaimellisesti... Kun hän sitten päästi irti, en tietenkään uskaltanut enää kääntyä vaan yritin aurata koko mäen alas. Lähestyin sitten erittäin uhkaavasti hyppyriä ja heiluin samalla suksilla edestakaisin, koska laskettelumonoillahan ei PERIAATTEESSA voi kaatua eteen eikä taaksepäin. Mutta minä todistin tämän perättömäksi ja humpsahdin hankeen puolessavälissä hyppyriä x-asentoon. Suksi lähti jalasta ja paskoin varmaan oikean jalan polvesta jotain, koska se on perhanan kipeä. Mutta se olikin ainoa kerta kun kaaduin! Opin aika äkkiä ja vauhtikin kasvoi. Nyt hurahdin lajiin ihan täysillä!

Tänään oli koulussa hiihtoa. Ei mitään muuta vikaa kuin a)jouduin hiihtämään yksin b)sattui muutama navigointivirhe ja c)suksi luisti liian hyvin.

No tässä on nää urheilut.

Hyvää ystävänpäivää

Niin, tänään on se maaginen 14. päivä, ystävänpäivä. Miks mä en ole viettämässä sitä jossain kavereiden kanssa? Kaverini ovat kuulemma huolissaan minusta. Miksi en silti muista heitä, ennen kuin he jollain tavalla ilmoittavat olemassaolostaan? Ainoa, jonka oikeasti muistan, on paras ystäväni. Bestikseni, jolta sain äsken niin mieltä lämmittävän viestin.


"Vooi, tää taulu on ihana! Kiitoskiitoskiitos! <3"


Maalasin siis hänelle taulun ystävänpäivälahjaksi osaston kuviksentunnilla. En nyt kyllä tiedä, siitä ei tullut niin hyvä kuin olisin halunnut, mutta ei voi mitään.





Mietin, miksi bestikseni tuntuu oikeastaan ainoalta ystävältäni ja kaveriltani, vaikka minulla on useita hyviä kavereita ja pari ystävääkin luokaltani, joukossa myös poikia? Miksi olen niin välinpitämätön heitä kohtaan? Miksi iloitsin bestikseni puolesta täysin rinnoin, kun hän pääsi Green Dayn konserttiin, mutta en sen kummemmin kun toinen ystäväni sai mopokortin? Eivätkö "vain" viisi ja puoli vuotta kestänet ystävyyssuhteet muka paina vaa'assa yhtään? Miksi se on vain se koko elämäni ajan kestänyt ystävyys, joka enää merkitsee jotain täällä kylmässä maailmassa? Ja mistä helvetistä tämä äkillinen syvällisyys nyt tuli?

Ps. Kiinnostaako ketään nähdä kuvaa minusta? Toiveiden mukaan voin joko paljastaa kasvonii tai olla paljastamatta...

Aivoista löytyi kuin löytyikin älykästä elämää...

Tai älykkyydestä nyt tiedä, mutta elämää ainakin. Kävin nimittäin tänään aivosähkökäyrässä. Ihan vaan että varmistetaan, ettei nykimiset johdu mistään neurologisesta tai ole epileptistä. Upsis juu, en olekaan kertonut teille uusimmasta, ilmeisesti ahdistuksesta johtuvasta oireestani, lihasten nykimisestä. Simppeli homma, pääasiassa keskivartalon lihakset nytkähtelee hallitsemattomasti, saattaa olla vaan yksittäinen nykäys tai raju kohtaus, kestää hekten tai tunnin, jäädä siihen yhteen kertaan tai uusiutua, 20 sekunnin tai puolen tunnin välein. Tällaista kivaa tänään.

Mutta se aivosähkökäyrämittaus eli EEG. Päähän laitettiin hieno pipo joka oli täynnä erilaisia antureita(jotka täytettiin jollain geelillä, yäks...) vai mitäs ne nyt sitten ikinä ovatkaan, samoin korvien taakse jollain liimalla kiinni. Sitten sängylle makaamaan ja rinnan ympärille vyö hengityksen mittaamiseksi ja kämmenselkiin anturit pulssin mittaamista varten. Siinä sitten pötköteltiin ja katseltiin vilkkuvia valoja "välkkymisherkkyyden mittaamiseksi". Sitten sai olla silmät kiinni ja puhallella kolmen minuutin ajan. Ja eiköhän vaan se nykiminenkin sitten alkanut. Lääkäri vaan paikalle, koska kukaan lääkäri ei ollut nykimistä aiemmin nähnyt. Siinä sitten tehtiin kaikkia taivutustestejä ynnä muuta. Lopputulos: saattaa olla ahdistuksesta ja jännityksestä johtuvaa, epätavallista pakko-oireilua. Jipii.

No eipä tässä muuta, tänään ratsastus ja toivon hartaasti että saisin lempparini!

Yleistä pohdiskelua

Kävin tänään kallonkutistajalla, jossa pohdittiin, mistä alamäki on voinut alkaa. Voisipa olla vaikka tuo valtava vaatimustasoni ja paineet, jotka olen itse itselleni asettanut. Seuraavilla kerroilla olisi tarkoitus pohtia, miten pystyisin olemaan armollisempi itselleni ja kenties mistä täydellisyyden tavoitteluni voisi johtua. Mene ja tiedä.

Olen miettinyt, pitäisikö minun aloittaa laihdutus uudestaan. Nyt tulee joku ja kiljaisee: "V!tun pro-ana!" Siitä ei nyt kuitenkaan ole kyse. En halua tietoisesti sairastua anoreksiaan, haluan vaan laihtua. Löytää kontrollin. Päästä eroon jälleen näkyviin tulleesta pömppömahasta. Tulla taas entiseksi itsekseni. Nätiksi. Maailmastani tulisi edes vähän mukavampi, jos voisin katsoa itseäni tyytyväisenä peilistä ja sanoa: "No ainakin olen laiha".

Aloitin tänään sen valokuvajutun tekemisen ottamalla pari kuvaa. No sillähän ollaankin jo pitkällä...

Tää nyt oli aika turha postaus.

Ai niin, sain tänään mummoltani etukäteisystävänpäivälahjan: uuden päiväkirjan! Voin ottaa siitäkin kuvan... Vanha olikin jo täynnä Kellokoski-aikaa.

I'm back. Olen selkä.

Mä pääsin eilen pois osastolta. Nyt on jotenki tosi tyhjä olo. Vaikka sellanenhan mulla on ollut jo pitkään. Mutta sellanen tavallaan haikea. Osastolla oli jotenkin... turvallista. Kun oli paljon ihmisiä ympärillä, ihmisiä joilla on samanlaisia ongelmia ja ihmisiä, jotka ymmärtävät näitä ongelmia. Sai jutella asioista hoitajien kanssa, jos halusi. Tai sai vaan olla ja hautautua ongelmineen ihan yksin ihanaan punaiseen nojatuoliin tai sohvan nurkkaan, ruskean viltin alle. Sai jutella toisten potilaiden kanssa ihan niitä näitä. Tai sitten voi vetäytyä omaan huoneeseen(toivoen, että kämppis ei ole siellä) ja kuunnella musiikkia MP3-soittimesta ja itkeä omaa paskuuttaan. Kirjoittaa päiväkirjaa ja toivoa että kuolisi, ja suunnitella sitä, miten pääsee hengestään, joko osastolla tai sitten kotona.

Ruokailukaan ei ollut kamalaa osastolla. Ruoka oli yleensä ihan hyvää, ja jälkiruoaksi oli usein jotain kiisseliä.

Jestas, olinko siellä muka vain kaksi viikkoa? Aika on tuntunut toisaalta ikuisuudelta, toisaalta se on mennyt hetkessä. Sain sieltä niin paljon kavereita... Tai no, suurin osa jäi vähän sille hyvänpäiväntuttu-asteelle. Mutta yhden tytön kanssa vaihdettiin puhelinnumeroita, ja toivon hänelle kaikea hyvää jatkossa. Tosin tämä tyttö joutuu menemään pitkäaikaisosastolle, mutta ehkä törmäämme vielä joskus jossain, missä sitä vähiten odottaa.

Tajusin muuten juuri, että kävijämittarihan on mennyt jo reilusti viidensadan yli. Enemmistön päätöksellä esittelen huoneeni, kunhan saan parit kuvat. Ja jaksan tehdä... No kyllä mä sen teen, älkää huoliko.

Nyt kaikki tuntuu jotenkin niin raskaalta ja turhalta ja tyhjältä. Haluaisin vaan hautautua johonkin lämpimään paikkaan ja nukkua. Ja nukkua. Ja nukkua. Ja kuolla. Kuunnella Hallelujahia ja kaikkia muitakin ihania biisejä ja siten vaan kuolla pois. Miksein vaan vois sanoa sydämelle että seis, lopeta se veren pumppaaminen. Keuhkoille että seis, lopettakaa hengittäminen. Itselle, että lopeta jo saatana se eläminen! Mutta sehän on tunnettu tosiasia että Kuolema juoksee karkuun niitä jotka sitä koittaa tavoittaa ja kiirehtii sitten niiden elämänjanoisten perään. Elämä se on yhtä suurta ironian sinfoniaa. Jestas, kylläpäs sitä nyt ollaan syvällisiä. En nyt jaksa etsiä sopivaa kuvaa ja vältellä tekijänoikeuslakeja(sopiva kuva löytyy aina jonkun toisen blogista).