Tilannekatsaus

Anteeksi vaan pitkä päivitystauko, mutta en ole päässyt koneelle syystä että. Olen ollut kellokosken nuorten kriisi- ja vastaanotto-osastolla. Menin viime perjantaina ja olen nyt päivälomalla kotona.

Paljon kaikkea kerrottavaa... Mulla aloitettiin lääkitys, Seronil, mutta. Kun saan siitä tosi pahoja sivuvaikutuksia: lihasten nykimistä, kouristelua ja kramppaamista. Sain eilen pari pahaa kohtausta ---> lääke lopetettiin ja jouduin eristyshuoneeseen nukkumaan. Nyt tuntuu siltä että nykis taas vähän...

Kellis on aika jees paikka. Jostain syystä en nyt osaa kirjoittaa yhtään mitään. Pääsen aikaisintaan 9. päivä pois. Kirjoitan sitten lisää kun pääsen uudestaan koneelle, nyt ei juttu luista.

Hömppidömppi, en keksi otsikkoo...

Juu. Meikäläinen elämänsä ensimmäisellä sairaslomalla, juhuu, bileet pystyyn jne... Tänään siis hoitokokous, jossa pohditaan sitä lääkkeen aloittamista, johon äiti tuntui ihan myönteisesti suhtautuvan. Jos lääke aloitetaan niin osastolle pariksi päiväksi... En sitten tiedä että mikä on lääkäreiden pari päivää, piti tulla silloin joskus reumalääkärillekin lähete "ihan viikon parin sisällä", eikä sieltä kuulunut mitään ennen kuin parin viikon päästä sinne soitettiin ja kysyttiin... Kyllä mä sinne muuten menisin mielelläni, mutta kun pitää tuota äitiä raahata mukaan... Se on ihan eri asia itkeä kahden keskisessä keskustelussa kun äidin nähden, nimen omaan jotain itsetuhoisuusjuttuja. Mutta eipä siinä mitään, äitihän ei osaa olla huolissaan, kun siivosin eilen aamulla huonetta ja heräsin kuulemma niin pirteänä niin äiti mietti että onko mulla jotain tekeillä, "Jippii, nyt siivoan huoneeni, olen oikein pirteä ja hyppään auton alle!" -meiningillä. Mutta eipä se mitään sanonut, kai se on sille ihan sama vaikka hyppään auton alle tms.

Luokkakaverini soitti aamulla ja kysyi missä olen. Olin jo valmiiksi kehitellyt tarinan, että olen kipeä. Mutta enhän mä niitä voi ikuisuuksiin sahata silmään! Se on vaan, että mä en halua iskeä kenenkään niskaan tätä. En halua, että tästä tietää kohta koko luokka ja koulu, mutta en voi heittää jonkun niskaan että joo, olen masentunut, haluan kuolla, minulla on syömishäiriö, älä vaan kerro kenellekään. Salaisuuksista tulee vuoren kokoisia taakkoja vaan sen takia, että niitä ei saa kertoa kenellekään eikä niistä voi puhua. Että voin kuvitella, kuinka juttu kulkee: A: "Hei mä en sais kertoo tätä, mut lupaahtan ettet kerro kenellekään..." B"Oikeesti? Hei C, mä en sais kertoo kellekään, mut sähän et ikinä levitä mitään..." C:"HEI KUULITSÄ ETTÄ SE ON MASENTUNU JA YRITTÄNY ITSARII JA SILLÄ ON ANOREKSIA EIKU BULIMIA EIKU SILLÄ ONKI NE KAIKKI!!!!11!!!1!!11" Että terve menoa vaan salaisuuksille...

Nyt yritän olla kuolematta jännitykseen ja pelkoon, oon varmaan sen koko hoitokokouksen ihan tuppisuu... Sitte rupeen itkemään, ja loppu aika meneekin siinä ku taittelen nenäliinaa, taittelen sen auki, taittelen taas, rullaan sen, välillä pyyhin siihen nenän, sitte taas taittelen sen auki, kiinni, auki, kiinni, rullalle, kolmioksi... Oon huomannu että aina rupeen näpläämään sitä nenäliinaa, tuota ihmiskunnan mahtavinta keksintöä heti henkseleiden ja penkinlämmityksen jälkeen.

Katotaan jos selviän sieltä hengissä niin kirjoitan tänne.

Lumipalloefekti

Tänään se sitten kierähti vauhtiin, lumipallo siis. Menin aamulla psykologille, juteltiin perheestä, ja kaikki meni ihan ok, kunnes sitten lopussa sanoin melkein-itsemurhayrityksestäni. Ja sitten se oli menoa. Sain täytettäväksi masennus-ja ahdistustestin ja psykologi kipitti kysymään psykiatria. Sain sitten ajan jo samalle päivälle, klo 12. Soitin äitille, joka käski mennä kouluun siksi aikaa. Ehdinkin tekemään ekonomian kokeen, joka meni ihan perseelleen. Lähdin puoli kaksitoista kävelemään takaisin poliklinikalle, ehdin juuri tasan kahdeksitoista, mutta pääsinkin vasta kymmentä yli. Lääkäri kyseli kaikkea mahdollista("Millainen olo sinulla on? Mistä ajattelet alakuloisuuden johtuvan? Millaisia ajatuksia sinulla on ollut itsetuhoisuuden suhteen? Millaista apua haluaisit?"), ja lopulta päädyttiin siihen että huomenna pidetään hoitoneuvottelu klo 12.30, jossa äiti on mukana, lääkäri ehdotti lääkkeitä, mutta sitten pitäisi mennä osastolle muutamaksi päiväksi, koska lääkkeellä on kuulemma jostain syystä taipumus lisätä itsemurhariskiä ensimmäisinä päivinä. Miksiköhän ammatti-ihmiset puhuvat aina itsetuhoisuudesta, eivätkä itsemurhasta? Nyt pelkään väistämättä illalla eteen tulevaa ristikuulustelua, mutta psykologi kehotti sanomaan, että kyllä huomenna kerrotaan, jos en halua/jaksa kertoa itse. En halua, enkä jaksa: kyllä kaksi kertaa päivässä on jo ihan tarpeeksi!

Katsotaan, jos illalla syntyy lisää tekstiä; huomenna sitä tulee ihan varmasti! Sain onneksi sairaslomaa(elämäni ensimmäisen! :D: Ja vasta 14...) tälle ja huomiselle, joten ei tarvitse lähteä kituuttamaan kouluun ja valehtelemaan, että "juu, fysioterapiaan menossa", kun tämänkin päivän ohjelma oli muka aamulla fysioterapia ja iltapäivällä lääkäri: ei mene toista kertaa läpi!

21.1.2010

Huomenna pääsen psykologille itkemään sitä, miten en enää jaksa ja haluan vaan pois, pois, pois, että tää kaikki paska loppuu. Rupesin miettimään, että mitäs sitten jos vaikka vahingossa pääsen ylös täältä suosta? Paranen, elämä hymyilee, päivä paistaa risukasaan, myrskypilveltä löytyy ne kultareunukset etc? Normaali elämähän tietysti muuttuu parempaan suuntaan, mutta entäs sitten tämä "ylimääräinen", kuten blogi? Mitä teen sille, jätän tänne ja aloitan jonkun uuden, johon voin kirjoittaa normaaleja asioita normaalin ihmisen normaalin elämän normaalista päivästä, jolloin suurin huoli on että läksyt tekemättä tai sukka väärässä jalassa? Ihkutan uutta ihastustani ja hehkutan hyvästä koulumenestyksestä ja siitä mitä kaikkea kivaa menen tekemään kavereiden kanssa illalla? Kuulostaa kivalta. Tai sitten voisin kokeilla pitää jotain muotiblogia tms... Mutta siitä on turha vielä haaveilla, kun viellä ollaan täällä suossa.

Enpä nyt keksi muuta.

Sunnuntaihiihtäjä

Sunnuntaihiihtäjä sai eilen sukset. Hienot, vanhat, rotanloukkusiteiset karhut. Mutta sauvat on ihan uudet! Sunnuntaihiihtäjä kävi eilen vielä testaamassa suksetkin. Suksissa oli vielä vanhat voiteet, ja ne luistivat hämmästyttävän hyvin läheisen jalkapallokentän ladulla. Sunnuntaihiihtäjä aloitti rennosti, hiihteli rauhallisesti. Sitten sunnuntaihiihtäjän ohi meni monta himohiihtäjää, kaikki hienoilla suksilla ja luistellen. Ladulla kävelijöitä haukutaan, mutta entäs nämä ladulla luistelijat? Joka tapauksessa sunnuntaihiihtäjä hiihti omaa rentoa vauhtiaan, hienoilla sinisillä Karhuillaan, joissa lukee: "Gold Medal Ski World Champion". Äiti muisteli myöhemmin, että taisi olla Mietaa joka hiihti Karhuilla maailmancupin voiton. Hienoilla suksilla saa sunnuntaihiihtäjä hiihtää! Ladulla on paljon pieniä hiihtäjiä äitiensä ja isiensä kanssa. Muutama vähän isompikin poika laskee mäkeä. Sunnuntaihiihtäjän pieni sydän tykyttää: entäs jos ne sanovat jotain ilkeää?Sunnuntaihiihtäjän onneksi näin ei tapahdu. Sunnuntaihiihtäjä laskee minimäen alas ja pysähtyy pimeään pellonreunaan. Pitäisikö jatkaa tuonne pidemmälle? Mutta kun siellä ei ole valoja... Ja sunnuntaihiihtäjä muistaa olevansa vain alter ego pienelle, pelokkaalle, masentuneelle ryhävalasekohippi-intiaaniketulle, ja päättää kääntyä valoisampaan suuntaan. Eihän sitä tiedä, jos joku vaikka hyökkää kimppuun metsän reunasta... Sunnuntaihiihtäjän vasenta kantapäätä hiertää ikävästi. Taitaa tulla rakko...

Sunnuntaihiihtäjä hiihtää vielä kierroksen ja kävelee sitten kotiin liian pienissä monoissa. Sunnuntaihiihtäjä pohtii väitettä, että liikunnasta tulee hyvä olo. Eipä tullut sunnuntaihiihtäjälle. Hän kävelee kohti kotia ja toivoo, että jäisi auton alle. Sitten hiihtäjä muistaa, että turha toivo: hänellähän on turvaliivi päällä. Melkein kotiovella hiihtelijä säikähtää, kun jalan alla rasahtaa. Katukaivo. Kuolisikohan, jos sinne hyppäisi... Tuskin ekohippi-intiaanikettu päästää itseään saastuttamaan likaviemäriä. Ja sitäpaitsi, se ei olisi nopea kuolema. Sunnuntaihiihtäjä asettaa sukset nojaamaan autotallin ovea vasten. Kun hän avaa oven, hänestä tulee taas kärttyinen isosisko, väsynyt koululainen, ryhävalas, ekohippi-intiaanikettu ja masentunut paska. Ehkä sunnuntaihiihtäjä pitää hiihtämisestä sen takia, että silloin saa olla sunnuntaihiihtäjä eikä tarvitse olla mitään muuta.

Paskaa, paskaa, paskaa, hevosia, paskaa, paskaa, paskaa, ööö, rakkautta????, paskaa, paskaa, paskaa...

Suunnilleen tuota ajatukseni tällä hetkellä ovat. Kaikki on paskaa. Paitsi hevoset, tänään oli ratsastustunti, ja tietysti se yksi aivan ihana paskiainen, johon olen taas kusessa... -.- <333

Jostain syystä pelastusrenkaani hevoset tuntuvat aiheuttavan minulle vielä lisää huonoa oloa... Hyvä esimerkki on eilinen ilta. Mietin että jee, huomenna pääsee tallille! Saisinkohan mennä tallin uusimmalla hevosella, joka on sattumoisin hoitohevoseni. Kun sillä sai mennä joku kanssani samalla tunnilla oleva pentu. Jos siis ymmärsin ratsastuksenopettajani oikein. Sitten rupesi kyrpimään: totta kai kaikki kakarat saavat ratsastaa kaikilla hevosilla ennen minua! Esimerkkinä yksi vähän edistyneempien ratsastajien hevonen. KAIKKI muut ryhmäläiseni ovat saaneet mennä sillä, PAITSI MINÄ! Ajatukseni olivat tasoa: "Suutun ihan vitusti jos joku kakara saa mennä sillä(hoitsullani siis) huomenna, eihän ne edes pysy sen selässä eikä osaa laittaa sille martignaalia(hieno viritys, jolla hevosta voi hallita vaikka sen pää osoittaisi kohti taivasta)... Kyllä, myönnän, olen aika mustasukkainen. Tällaisen kiukutuksen jälkeen tuli mieleen: Eikös kateus ja viha ja oliko vielä mustasukkaisuuskin kuolemansyntejä...? No ihan vitun sama, jos kuolen ja joudun helvettiin, ei se pahempaa voi olla kuin tämä! Ja masennus syveni...

Tänään kävin lähellä auton alle jäämistä. TOSI lähellä. Ja jos matka ei olisi suunannut tallille, kohti ratsastustuntia, ja jos en olisi juuri ajatellut, että olisihan noloa tehdä itsari/jäädä auton alle tallimatkalla... Katsoin että vähän matkan päästä tuli auto aika kovaa. No eihän se nyt saa päälle ajaa... Astuin suojatielle... Hui HELVETTI, sehän AJAA päälle! Äkkiä askel taaksepäin ja katsoin kun auto katosi varmaan 80 km/h vauhtia kuudenkympin alueella mutkan taakse. JOS en olisi päättänyt selvitä vielä tästä ratsastustunnista, makaisin nyt joko a) sairaalassa b) mullan alla... No okei, ei minua nyt ihan niin nopeasti oltaisi kuopattu, mutta ymmärsitte varmaan.

Tuli tässä muuten mieleen, että kun kirjoiteltiin äikässä runoja, joissa käytettiin sananlaskuja, ja ydistelin luokassa lentelevistä omista sanonnoista ja muista ihan oman hienon runon.

Suru.

Elämä ei ole ruusuilla tanssimista.

Minä itken.

Ymmärrätkö yskän?

Sanotaan, että paistaa se päivä risukasaankin

mutta

minun tuurillani

se syttyisi palamaan.

Tällaista.

Rakkaus on outo juttu. Tai no, ihastuminen. Ensin sitä on niin ihastunut, ja sitten huomaakin että jumalauta, jätkähän on täysi kusipää! Ja kun vähän aikaa menee, olet taas langennut loveen sen raivostuttavan, mauttomuuksia viljelevän paskiaisen kohdalla... Kaipaan niin jonkun läheisyyttä ja hellyyttä, mutta. Pelkään, että a) poika ei pidäkään minusta ja sydämeni särkyy, enkä uskalla yrittää enää ikinä mitään kenenkään kohdalla, tai b) karkotan pojan luotani viimeistään siinä vaiheessa, kun kerron masennuksesta.

Olen muuten jonkin verran huolissani tästä melkein-auton-alle-jäämisestäni. Koska se kai jo melkein lasketaan aktiiviseksi itsemurhayritykseksi? Jo viimeksi terapiatäti oli hieman huolissaan, selviänkö hengissä kotona. Mitä jos joudun osastolle?!?! Miten hitossa selviän siellä?

Noh, tässäpä päivän saldo.

1 ihastuminen

1 hervoton naurukohtaus(fysiikan tunnilla yhdeltä pojalta oli jäänyt houstu vähän alas...)

1 melkein-aktiivinen itsariyritys

1 aivan ihana ratsastustunti

Ja helvetisti paskaa fiilistä.

Olenpas kiroillut paljon...

Hyvää iltaa

Hyvää iltaa, god afton, taas pitkästä aikaa. Eikä tarvii sanoa mitään jos meni ruotsin kirjottaminen päin peetä, ei sitäkää oo ollu ekan jakson jälkeen. Ja jäänyt bloginkin pitäminen vähän vähemmälle, myönnetään. Vähän sitä samaa rataa elämä mennyt, herään huonosti nukutun yön jälkeen, syön jotain, meen kouluun, tuun pois, olen vaan, sitten kidun pikkuveljen kanssa, ehdin ehkä hetkeksi koneelle, jossain välissä syön taas, sitten pitääkin jo käydä nukkumaan, en saa unta ennen kahtatoista, nukun vitun huonosti, herään väsyneenä, lähden kouluun... Ymmärsitte varmaan pointin. Tänään tuli hurrrja poikkeus tylsään arkirytmiini. Pääsin käymään kallonkutistajalla! Psykologitäti kyseli kaikkea mahdollista, itsemurha-aikeista hevosharrastukseen. Oli joulun takia kuukauden tauko edellisestä käynnistä, ja kuulemma selvinnyt ihan hyvin. Seuraava käynti osuu ensi viikon torstaille, psykologitäti sanoi olevansa hieman huolissaa lisääntyneistä itsetuhoisista mietteistäni mutta uskalsi silti päästää pois. On ihanaa kun joku oikeasti välittää! Äiti ei esim. osaa olla vielä huolissaan. Ei se osaa varmaan huolestua ennen kuin kävelen vastaan ranteen auki viillettyinä ja tyhjiin vuotaneena... Eikä se usko että oon aamusin hirveen väsyny, eikä se usko mua ikinä missään. Ei se uskonu ku tarvin silmälasit, ennen kuin oli silmälääkärin todistus kädessä, eikä se uskonut että mulla oli nivelet kipeinä kun niitä valitin, ja sitten kävikin ilmi että mulla on reuma. Psykologitäti veikkasi, että multa puuttuu vanhempien tuki ja olen joutunut selviämään yksin liian vaikeista asioista. Voihan se niinkin olla.

Nyt sitten jos ei tykkää lukea "jeesustelujuttuja", niin kannattaa skipata seuraava kohta.

Mä olen tullut uudestaan uskoon. Sitä lähdettiin niin rehvastellen pois ja juostiin häntä koipien välissä takaisin, kun tajuttiin että kyllä se vaan on se Jumala läsnä. Ja takaisin pääsin, Jumalan syliin. Tuntuu niin turvalliselta, kun voi luottaa siihen, että joku ylempi taho on olemassa ja rakastaa sua ja antaa kaiken anteeksi, suojelee jne. Ymmärrän kyllä täysin sen Tuhlaajapoika-vertauksen, ja pystyn uskomaan taas Jumalan hyvyyteen. Jos jotain kiinnostaa tietää(ja vaikka ei kiinnostaisikaan) niin kerronpa että miten kaikki tapahtui. Ihan yksinkertainen juttu. Istuin illalla sängyssä ja mieleen tuli jostain kumman syystä uskontunnustus, "Minä uskon Jumalaan, Isään ja Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan..." Ja juuri tuo ensimmäinen lause teki sen. Splash. Rauha laskeutui. Ja se siitä.

Nyt voi taas lukea, vaikka eipä mitään luettavaa enää oikein olekaan.

Saan välillä ihan järjettömiä pelkokohtauksia, jos kuulen vaikka jonkin rasahduksen. Tuorein oli viime keskiviikkona, kun luin lehteä. Menin käymään vessassa, ja kun olin tulossa pois, kuulin keittiöstä(se on ihan vieressä) ihan VARMASTI sanomalehden kahahduksen. Ajattelin, että nyt siellä keittiössä on vihreä, pitkäsorminen, koukkukyntinen örkki veitsen kanssa ja kun se huomaa mut, se hyökkää kimppuuni ja tappaa... Pari sekuntia olin jähmettyneenä paikalleni, pystymättä tekemään mitään. Sydän hakkasi hulluna ja adreaniili virtasi varmaan 300 m/s. Mietin suunnitelmaa: menenkö keittiöön, no en varmasti! Menenkö huoneeseen? No en tasan käännä selkääni!(Keittiö on huonettani vastapäätä) Peruutan huoneeseeni? Ei käy, eteisen ohinhan en hiippaile, siellä on kuitenkin sen örkin liittolainen... Pakotin itseni menemään keittiöön, eikä siellä sitten mitään ollutkaan. Inhoan saunan päälle laittamista, koska mieleeni on jostain syystä pinttynyt ajatus että kylppärissä joku hyökkää kimppuuni jos käännän selkäni. Ja kun saunaa laittaa päälle, pitää selkä kääntää. Enkä voi vetää suihkussa enää suihkuverhoa eteen, koska pelkään että sen takana on joku murhamies.

Siinä ensi viikolla ratkaistavaa psykologitädille.

Pöh

En keksiny parempaakaan otsikkoa. On taas kaikki päivät vaan vilistäny ohi ilman kummempaa merkitystä ku vaihto-oppilaiden foorumin kattelu ja sinne kirjottelu. Olen nimittäin vaihto-oppilaaksi suuntaamassa, mutta siitä saa lukea osoitteessa vuosijossainkaukana.blogspot.com , tää blogi jää puhtaasti "nettipäiväkirjaksi".

Katoin King Kongin tässä yks päivä, kun sitä mainostettiin lehden arvostelussa "kauhuelokuvaksi", joten minäpä otin ja katsoin sen äikän kirjallisuusprojektin oheistyönä. Teen sitä siis kauhukirjallisuudesta. Olihan se tavallaan jotain jännityselokuvaa, ainakin siinä oli paljon kirkumista, kuolemaa, henkilökohtaisia tragedioita sekä dinosauruksia. Joskus kolmekymmentäluvulla metsästä esiin juokseva, verenhimoinen kasvinsyöjädino on varmasti hemmetin pelottavaa. Kirkumista elokuvassa oli niin paljon, että kun se akka kirkui toista minuuttia putkeen, rupesi pikku hiljaa tympimään. Muuten elokuva oli tosi hyvä.

Koulu stressaa jo etukäteen. 29.1. on äikän kirjallisuustutkielman deadline, en oo periaatteessa alottanukkaan, vaikka aikaa on ollut joulukuusta asti... No kirjan oon lukenu, luin sangen hyvän kirjan, Murha laitumella, siinä lampaat selvittää lammaspaimenensa murhaa. Kirja on dekkari, mutta mä olen sellainen arkajalka, että vähänkin hiiviskelyä ja pelottavaa tunnelmaa tekee musta ihan hermoraunion. Kirjasta on sikäli sangen helppo tehdä henkilökartta, että ihan sen alussa on kaikki henkilöt(ts. lampaat). Lisäksi mun pitää tehdä siitä lyhyt suullinen esitelmä, mikä ei kyllä tule olemaan vaikeeta.

Toinen jo etukäteen stressaava juttu on alkava maantiedon kurssi. Me opiskellaan Euroopan maita sillä tavalla, että jokainen valitsee maan ja tekee siitä portfolion. 40 s. ja tulee kai kymppi. Oh my God, mä tuun kuolemaan siihen projetkiin... Mä oon liian tunnollinen näissä jutuissa, ja toinen juttu on se, että aloitan kaiken ihan liian viime tinkaan.

Vuodatus koulusta, joka alkaa torstaina. Paska juttu.