Mä kerroin. Nyt se tietää.

Niin. Mä olen puhunut eilen ja tänään äidin kanssa masennuksesta, ja kävin äsken oikein rankan mutta toivottavasti hedelmällisen keskustelun asiasta. Kerroin täydellisyyden tavoittelusta, ja pitkän rohkeuden keräämisen kautta onnistuin kertomaan myös siitä, miten haluan olla laiha. Olimme äidin kanssa suunnilleen eri puolilla taloa, ja siksi äiti ei nähnyt, kuinka itkin muutaman hiljaisen kyyneleen. Äiti sanoi siihen heti: "No niin, sit sulla on kohta joku anoreksia". Äiti sanoi että mulla on kapea lantio, mä menen kolmenelosen vaatteisiin, ihan siis mallikokoa kuulemma. Mutta kun tää maha, mä valitan. On kuulemma ihan normaalia, ennen kuin rinnat kasvaa. Onhan sun pikkuveljeskin sellainen pömppömaha, eikä se ole lihava. Huokaus.... Nyt, kun mun parantumista tahtova puoli on päässyt vauhtiin, aion yrittää näyttää vanhoja päiväkirjamerkintöjäni, ihan vaan painoja siis, että se tietää tän jatkuneen jo kesästä, että mä saan apua, että mä paranen ja voin olla onnellinen... Että musta tulee lihava, estottomasti syövä läskikasa... Mä katson, mitä tapahtuu ja kerron teille, lukijat.

Tuli tässä vaan mieleen että olen hirveän huono itkemään. Kyyneleet tuppaavat esiin väärässä paikassa, enkä halua kenenkään näkevän että mä itken, en ole niin heikko enkä tarvitse kenenkään sääliä. Ja kun mä itken, mä itken ihan hiljaa, mä en edes nyyhkäise. Ääni saattaa sortua(itken välillä kun laulan jotain ihanaa biisiä, jotain sellaista joka kuvaa mun elämän paskuutta), mutta ei muuta. Ja mä itken ehkä yksi, kaksi, kolme kyyneltä, ja mun silmät on ihan kuivat. Ihan kun mä olisin itkenyt koko yön. Mä nyt vaan oon tällanen tunnekylmä paska. Moido.