Kun taivas tippui niskaani

Mun hoitohevonen lopetetaan. Sen jalat ei kestä edes kevyttä kävelyä. Kuulin uutiset eilen ratsastuksenopelta. Se tuli kertomaan mulle kahden kesken. Aluksi se ei tullut mitenkään kamalalta, kyllähän mä ymmärsin että se on vanha jne. Mutta kun harjasin hevosta, jolla menin, se iski. Voi vittu, se kuolee! Mun rakas, ensimmäinen, maailman ihanin hoitsu. Tunti meni vähän horroksessa. Kaverit päivitteli hoitajien mökissä, jossa vaihdoin vaatteita, että voi kun kamalaa kun se lopetetaan ja mennään sanomaan sille viimeiset hyvästit ja blaa blaa. Totta kai nekin voi ja saa olla surullisia, mutta se vaan pahensi mun oloa. Kun kaverit lähti, menin itkemään hoitohevoseni kaulaa vasten. Muistan vieläkin, miten ihanan lämmin se oli, ja kuinka turvalliselta ja hyvältä tuntui painaa kasvot sen pehmeää ja lämmintä kaulaa vasten...

Tästä sen huomaa, miten itsekäs ihminen on. Ei haluta päästää irti, vaikka se olisi parasta, kaikille osapuolille. Hoitsuni kärsii, kun se ei kestä kävelyäkään. Eikä sille olisi oikein seisottaa sitä karsinassa, kun muut pääsee liikumaan ja riehumaan. En tiedä, onko taivasta olemassa, mutta sen on parempi siellä, mihin nyt meneekään. Sen ei tarvitse kärsiä. Mulle jää kaikki ihanat muistot siitä. Ja saan mennä huomenna ridaopen erikoisluvalla katsomaan sitä viimeisen kerran, ennen kuin se laukkaa maanantaina vehreämmille laitumille. Joku sen entinen pitkäaikainen hoitaja tulee myös katsomaan sitä. Nypin=ts. kiskoin liian pitkät jouhet(ei satu hevosta! :)) sen viime viikolla, ja otin jouhet talteen. Mulla on jonkin verran kuvia, ja huomenna saan lisää.

Ratsastuksenope sanoi, että saan ruveta hoitamaan hoitsuni tilalle tulevaa hevosta. Kai se on joku kuolleen hevosen hoitajan etuoikeus. En vaan tiedä, miten kestän mennä tiistaina tallille ja katsoa hoitohevoseni tyhjää karsinaa... Kun uusi hevonen ei kai mene sinne. Ennemmin katselisin jotain toista hevosta siellä. Tyhjä karsina on niin konkreettinen muistutus hoitsuni poissaolosta, siitä ettei se palaa enää ikinä...

Näin muuten perjantaina taas kuolleen oravan. Lumisade oli peittänyt sen osittain. Hassua muuten, näin viime talvena samoissa kohdin kuolleen oravan. Voisin vaihtaa oravan kanssa osia milloin tahansa. Osaan kuvitella, miten makaisin maassa kylmänä, elottomana ja lumen peittämänä. Ei olisi suuri menetys. Pääsisi kertaheitolla eroon kaikesta tuskasta. Miksi elämän pitää potkia tällä tavoin päähän?! Olenko saanut jonkin kirouksen niskaani?! Ensin syömishäiriö, sitten masennus, turha toivo koirasta, ja nyt hoitohevosen menetys... Voi olla, että menen pian hoitsuni perässä. Sitä toivon. Kaipaan sinua jo nyt, Kössi.